— Entä Uuras?
— Uuraalla pitää aina olla kaikkein komeinta ja kalleinta, aina joku suuri työ ja armeija ihmisiä ympärillään. Minä taas rakastan päivällisiä ja iltakutsuja ja muuta seuraa, pidän ompeluseuroja ja muita kokouksia. Minulla on paljon yhteisiä hommia kaupungin naisten kanssa. Oh, mitä niistä, se kuuluu jokapäiväiseen leipään.
— Onpa se suurireikäinen leipä, — huomautti ukki.
— Niin, reikää se kyllä on tehnyt. Kas niin, nyt olen taas unohtanut tanssiaispukuni. Tilalla on suuri juhla kaupungintalolla.
Leena-rouva jätti ukin yksin tupakoimaan Uuraan huoneeseen ja kiirehti salin kautta omalle puolelleen.
Hetken kuluttua joku avasi oven ulkopuolelta, ja Uuras astui sisään. Hän oli matkapuvussa, päällystakki hiukan savessa ja matkalaukku kädessä. Hänen säännölliset piirteensä olivat muuttuneet jyrkiksi, tuima katse oli pistävä ja ryhti entistä käskevämpi. Hän oli koko lailla hermostunut, rauhaton ja helposti tulistuva, kuten mies, joka tahtoo kiihkeällä työllä saavuttaa mahdollisimman nopeasti jonkin päämäärän. Hän ei mitannut koskaan voimiaan, ei empinyt toimissaan, oli kaikkia kohtaan suorasanainen ja vaatelias ja omaisilleen itsekäs ja kova.
— Terveisiä matkalta, isä! — sanoi hän laskiessaan matkalaukkunsa makuuhuoneen ovelle ja riisui päällystakkinsa sen päälle.
— Tulet kai työmaalta, kun takkisi on savessa, — sanoi ukki ja vei päällystakin eteisen naulaan.
— Menin sinne suoraan junasta, — sanoi Uuras astellen lattialla kiivaasti kuin mieltään lauhduttaakseen. — Poissa ollessani ne vintiöt ovat tehneet vallan ihmeitä.
— Katselin sitä minäkin, — muistutti ukki.