— Vihdoinkin pääsit kotiin, tervetuloa! Katsos, tässä on sanottu, mikä päivä tänään on! — sanoi hän yrittäen lepyttää miestään, joka yhä astui lattialla otsa rypyssä.
— Se onneton hääpäivä kummittelee joka vuosi, ja ne lahjoitukset!
— Sinä et sitä koskaan muista.
— Et ole puhunut minulle mitään.
— Muutama satanen, onhan se aina ollut tapana Onttolassa, vanhat palvelijat — —
— Emmehän toki iankaikkisesti ole velvollisia elättämään Onttolan palvelijoita, kun ei ole mitään tekemistä kartanon kanssa!
— Kuitenkin oma hoitajani — —
— Ota tänne hoitaaksesi! — huusi Uuras suuttuneena. Äkkiä hän muisti matkalaukkunsa ja otti sieltä pienen salkun laskien sen työpöydälleen. — Meillä ei ole liikoja rahoja, sen olen sinulle tuhat kertaa sanonut. Elämme ihan yli varojemme, ja minä olen saanut suuria tappioita. Koeta pitää muistissa!
Leena katseli miestään alistuvaisena ja ääneti.
— Sinä kai tarvitset talouteen. Tässä on muutama kymmen, — jatkoi Uuras ottaen kukkarostaan seteleitä. — Minulla ei nyt ole edes kahta tuhatta. Täytyy saada sairashuoneen urakka päästäkseni taas käsiksi rahoihin. Sekin, minkä nyt naapurikaupungista sain, on jo ennen suolattu.