— On, minä olen esimerkiksi rakennuttanut itselleni tämän talon, suunnitellut piirustukset, antanut mitat ja suhteet, tehnyt luonnoksenkin. Soveltaminen ja tekniikka on arkkitehdin, mutta syy, miksi näin olen rakentanut, ei ole enää minusta riippuvainen.
— Sellaisten syitten toteuttaminen onkin juuri yhteistyötä, — muistutti Murtola.
— On, mutta se juuri on heikkoutta ja varman suunnan puutetta. Minä en silloin enää ole oma itseni, en määräämässä enkä päättämässä, enkä myöskään vastuussa.
— Ja kuitenkin voi sellainen yhteistyö olla joukolle edullista, sen onneksi, vaikkei olekaan persoonallista.
— Mutta minulle se on vastenmielistä, painaa minut mitättömyyteen, narriksi. Teidän yhtiönne on joukko sellaisia narreja. Tuohon käteen, herra Murtola, me teemme liiton! — puhui Uuras ojentaen kättä nuorelle miehelle.
— Emme, herra Uuras!
Uuras astui maltittomasti sivuhuoneen ovelle ja raotti sitä.
— Eliisa, tulehan tänne, tahtoisin saada sairashuoneen piirustukset.
Herra Murtolan on vuoro saada ne katseltavikseen.
Pian ilmestyi ovelle nuori nainen. Hän oli vaalea ja hento; kasvot olivat pitkäkkäät, kapeat, otsa leveä ja kaunis ja leuka suippeneva. Hoikka vartalo oli hiukan etukumarassa, mutta kaikki elo oli hänen harmaissa silmissään, jotka enimmäkseen kätkeytyivät luomiensa suojaan alas painuneina, vain toisinaan omituisesti välähtäen, ja silloin vasta hänet huomasi ja heräsi kysymään: — Kuka hän on?
Hän astui piirustustelineen luo Uuraan laajan työhuoneen toiselle puolelle ja nyökättyään Murtolalle antoi Uuraalle muutamia paperikääröjä.