— En minä oikein osaa. Kun isä kuoli, ei äiti voinut pitää minua koulussa muuta kuin syksystä jouluun, mutta minä osaan kirjoittaa.
— Pyh, kaikki koululapset osaavat kirjoittaa. He olivat jutellessaan tulleet Tupalaan, jonka avatusta ovesta lemahti heitä vastaan ummehtunut ilma.
Henriika näytti neuvottomalta ja ylen uupuneelta istuessaan pienen tuvan penkillä. Hänen silmänsä kävivät punaisiksi pidätetyistä kyynelistä, jotka pyrkivät esille hänen katsellessaan vanhaa kotiansa. Täällä hän oli elänyt iloisen ja onnellisen lapsuutensa, toivorikkaana lähtenyt kaupunkiin palvelukseen ja sitten palannut onnellisena morsiamena kapioitaan neulomaan ja häitään odottamaan. Ja nyt kun hän tuskin oli puoliväliin neljättäkymmentä ehtinyt, oli elämä jo kallistunut iltapuoleen ja onni mennyt…
Ajomies kantoi esineitä tupaan. Suuri, sivusta vedettävä sänky pantiin peräseinälle ja Henriika sijoitti siihen vaatteita, jotta se paisui oikein korkeaksi ja pulleaksi, ja ruudullinen sängynpeite ulottui rimpsuineen lattiaan saakka. Huoneessa oli vanhan ukon ostamat suurikukalliset seinäpaperit, jotka kiiltelivät somasti läikkyvinä iltapäivän auringon valossa.
Kuormasta ilmestyi kaappikello, joka sai paikkansa peränurkassa ruokapöydän päässä. Penkit siirrettiin hiukan ulospäin. Piironki ja sen päällä pieni lipas sai paikkansa kahden akkunan välissä sivuseinällä, ja niin oli huone aivan kaupungin malliin kalustettu, kun ompelukone vielä nostettiin valoisaan paikkaan peräseinän ainoan akkunan alle ja fiikus sen viereen. Muut tavarat vietiin aittaan, joka oli Tupalan pihalla. Se oli soma, pikkuinen rakennus, varustettu rintelillä ja portailla, tukevatekoinen, vaikka pieni kuin lasten leikkihuone, niin että sisään mennessä täytyi pistää ensin päänsä ja sitten kumarainen selkä varovasti, ja vasta keskilattialle päästyään sopi suoristautua.
Anja ihastui siihen heti.
— Niin kaunis, niin kaunis! Onko se Kotkan kartanon portti näin kaunis? — kysyi hän Uuraalta.
— Pyh! Mikä kaunis tämä nyt on! Tällainen tönö kuin isän tuohinen tupakkapönttö! — haukkui Uuras Anjan aittaa.
— Menetkö sinä jalkaisin sinne kirkkoon? — tiedusti Anja Uuraalta yhä ajatellen kartanoa hänkin.
— Menen, meillä ei ole hevosta, ja minä tahdon osata sinne yksin.