Uuras antoi rahalle arvoa vain liikkeensä välittäjänä. Yksityisiin tarpeisiinsa hän käytti perin vähän, ollen vaatimaton ja paikoin tyystikin, mutta talouteen ja Leenan rahojen käyttöön hän ei tahtonut puuttua myöntäen aina pyydettäessä tuntuvia summia.
Vasta viimeisinä vuosina hän oli alkanut kysellä ja vähä vähältä huomata, kuinka paljon heidän elämänsä maksoi ja kuinka vähän tästä suuresta touhusta oli tulosta. Ei niin, että hän olisi välittänyt rahasta, mutta elämäntyö näissä oloissa ja sillä tavalla ei häntä tyydyttänyt. Se tuntui tyhjältä ja herätti ammottavan onttouden tunteen.
Hän liikkui paljon ihmisten joukossa, ja heidän elämänsä kiinnitti kyllä hänen huomiotaan, mutta hän ei tahtonut joutua läheisiin väleihin kenenkään kanssa. Hän vain vertaili heitä itseensä vuosi vuodelta pannen merkille, että hän itse ikäänkuin lamautui, ei enää voinut koota voimiaan tekemään mitä tahtoi, kuten ennen nuoruudessaan. Ja kuitenkin hän myönsi suruksensa, ettei ollut vielä tehnyt mitään siitä, mitä tunsi itsessään piilevän. Hän kaipasi omaa työtä, joka pysyisi ja eläisi ja olisi yksinomaan hänen luomaansa, niinkuin hän oli sanonut Eliisalle. Päiväkaudet ja monet unettomat yöt hän mietti ja suunnitteli omaa konetehdasta, mutta huomasi sen ylivoimaiseksi.
Eihän siinä tosin ollut mitään outoa eikä pilventakaista, mutta kolmen vuoden jättiläistyö valtion kulkutautisairaalan urakassa, joka oli niellyt hänen omaisuutensa, oli nujertanut hänet, ja tuskanhiki otsallaan hän tunnusti olevansa uupunut. Se tunto hiipi salaa yllyttäen alistumaan ja tyytymään tilaansa ja keinotellen tinkimään pyrinnöistä parempaan.
Samalla tuppautuivat esille kaikki ne kohtalonkäänteet hänen elämässään ja kehityksessään, joista uusi ura ja voimanponnistus oli lähtenyt, aivan kuin ilkkuen muistuttamaan häntä nykyisestä lamaannuksen tilasta. Toisaalta hänen uupumuksensa oli mieltäviihdyttävää velttoutta, ja hymyillen hän totesi välistä tavoittelevansa nuoruutta ja viehättyvänsä sen haaveista. Toisinaan väikkyi Anjan kuva hänen mielessään, ja hän luuli huomanneensa, että Eliisa hyvin paljon muistutti hänen nuoruutensa puhdasta lemmittyä. Se oli kuin haavenäky, joka todellisuudeksi muuttuneena ja houkuttelevana kulki edellä sormi huulilla kehoitellen: "tule, tule!" mutta tavoittaessa muuttui jälleen Eliisaksi, lapseksi, jonka hän kohtalon tarjoomana oli hoivaansa ottanut.
Samoin oli hänen entinen tarmonsa tavoitella jotakin uutta ja eloisaa vielä jäljellä hänessä itsessään, mutta ei niin varmana eikä iskevänä, ei edes käskettävissä. Niinkuin nuori tyttö oli väistynyt, niin tunsi Uuras nyt oman tarmonsa, oman luomiskykynsä väistyvän. Hän myönsi todellakin olevansa väsynyt.
He olivat syöneet suuruksensa sanaakaan vaihtamatta. Ja kun Uuras nousi pöydästä mennen työhuoneeseensa, seurasi Leena häntä sinne kuiskaten Eliisalle:
— Nyt tahdon kerrankin tiedustella, mikä häntä vaivaa!
XX.
Leenasta tuntui, kuin Uuraan huoneen hiljaisuus olisi kuunnellut hänen sydämensä rajua lyöntiä. Hän oudoksui omaa levottomuuttaan eikä keksinyt mitä sanoa miehelleen, joka hänen sisään astuessaan oli tarttunut sanomalehteen ollen siihen syventyvinään.