Leena istui akkunan kohdalle rahille nojaten käsiään pöydälle.
— Uuras, — sanoi hän, — minusta sinä näytät väsyneeltä, sinä olet jo pitkän aikaa — —
— Sehän on minun oma asiani.
— Eiköhän, mutta tiedäthän, että minäkin tahdon saada osani sinun huolistasi.
— Ei niitä huolia voida jakaa.
— Mitä huolia sinä tarkoitat?
— Ne ovat yksinomaan minun omiani, eivät näy eikä kuulu, ei voi koskettaa eikä tavoittaa, tuskin tajuta, jos sinulle kertoisin.
Leena-rouva katsoi mieheensä pitkään, ja outo ahdistus puristi hänen rintaansa.
— Mitä sinä sanot?
— Lienen aivan toisenlainen ihminen kuin kaikki ne hienot vieraasi, joita lohduttelet ja ymmärtelet.