Kaiken päivää Uuras oli piirrellyt suunnitelmia ja tehnyt laskelmia. Hänen vihellyksensä kuului kautta koko talon, ja Leenakin elpyi toivomaan.
Avonaisesta akkunasta tulvi Uuraan työhuoneeseen aurinkoa ja kevään huumaavaa ilmaa. Uuras seisoi hetkisen akkunassa, ja mullan tuoksu herätti hänessä muiston Lehvin pajasta, kuinka hän siellä oli keväisin, talvisin, väliin vuoden umpeensa takonut ja toisinaan ovella levätäkseen seisonut ja katsellut ruohoa, joka vaaleassa vihreydessään nousi vanhan korren juurelle purojen loristessa, lintujen livertäessä ja mullan pirteästi tuoksuessa. Se oli paisuttanut hänen rintaansa synnyttäen kiihkeätä halua päästä pois kotoa maailmalle, näkemään, kuulemaan, oppia ottamaan, uutta, suurta ja tuntematonta saavuttamaan. Ja silloin oli rauta aina parhaiten taipunut ja vasaran alla kauniisti muodostunut siksi kaluksi, mitä hän milloinkin tahtoi.
Hän kääntyi pois akkunasta sulkien sen ja palasi pöytänsä ääreen antautuen jälleen työhönsä.
Eliisalle hän oli antanut tehtäväksi laatia luettelot rakennustarpeista, mitä nyt oli varastossa, ja auttanut häntä hinnoittamisessa, ja nyt tyttö toi ne hänelle pyytäen täyttämään muutamia puuttuvia numeroita.
— Arvaappas, Eliisa, mitä tästä tulee! — sanoi Uuras osoittaen piirustuksiaan pöydällä.
Eliisan silmät seurasivat pohjapiirrosta, joka ei näyttänyt mitenkään suurta rakennusta tarkoittavan.
— Tiedätkö, minne tämä rakennetaan? Sinun ja minun erämaahani.
Ajatteleppas, sinä annoit minulle tämän lahjaksi.
— Te sen otitte, te sen keksitte. En tiennyt enkä usko vieläkään, että minulla olisi mitään antamisen arvoista.
— Jos sinä olisit, niinkuin minä nyt, uudesti syntymässä, niin käsittäisit, kuinka paljon annoit ja voisit antaa.
Nuoren tytön silmät paljastuivat verhojensa alta, ja niissä kimalteli ja välähteli ihmettelevä kysymys.