— Sinä olet minulle hyvin kallis, — sanoi Uuras tuskin kuuluvasti.
Eliisa punastui, ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
— Minun on niin vaikea olla, — sanoi hän. — Se on niin outoa ja kummallista.
— Minä odotan, kunnes sydämesi taipuu, — sanoi Uuras etsien nuoren tytön katsetta, mutta Eliisa oli jälleen sulkenut sielunsa, eikä silmissä enää ollut salaperäistä eloa eikä säteilyä.
Uuras sai levottoman ahdistuksen vallassa pidätetyksi kätensä nousemasta Eliisan painuneelle päälle.
— Eikö sinussa kevät ja aurinko herätäkään suloista raukeutta ja tuskaa? — sanoi Uuras hetken kuluttua ottaessaan Eliisalta vastaan varastoluettelot.
— Kyllä, — vastasi nuori tyttö kohottaen silmänsä, joissa jälleen säteili ja paloi.
Uuras painoi hänet äkkiä povelleen ja suuteli otsalle. Mutta samassa
Eliisa huudahti ja riensi pois.
Uuras vaipui tuolilleen ja kätki kasvot käsiinsä.
Leena oli levottomuuttaan haihduttaakseen tahtonut taas nähdä miehensä ja uudestaan ottaa puheeksi tuskallisen asian, mutta peläten hänen ärtyisyyttään viipyi epätietoisena salissa rauhoittaakseen rajusti sykkivää sydäntään. Hän kohotti oviverhoa kuullessaan Uuraan ja Eliisan äänet ja jäi vastoin tahtoaankin kuuntelemaan. Se, mitä hän näki ja kuuli, oli hänelle niin vihlovaa ja lamauttavaa, ettei hän aluksi voinut paikaltaan liikahtaa, ei paeta eikä astua eteenpäin.