— Eliisan onnea me emme tahdo estää, — sanoi Leena.
— Ja kuitenkin — —!
Uuras ei sanonut enempää, mutta tuoli rusahti hänen kätensä painosta ja hän itse nojasi pöytää vasten ummistaen silmänsä. Leena-rouva ja nuori mies peräytyivät hämmentyneinä saliin.
XXIII.
Eliisa oli matkustanut Murtolan äidin luo jäädäksensä sinne siihen saakka, kunnes hänen sulhasensa olisi ennättänyt vuokrata asunnon ja heidän häänsä vietettäisiin. Leena oli järjestänyt kaikki hiljaisuudessa, eikä Uuraalla ollut siitä tietoa.
Uuras sulkeutui itseensä, tuntien lamauttavaa raukeutta, joka raskaana taakkana painoi häntä ruumiillisesti niinkuin henkisestikin. Kaikki oli hänestä pohjattoman tyhjää ja mitätöntä arkielämän märehtimistä. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja painoi sen suulleen estääkseen epätoivoista tuskannyyhkytystä, joka toisinaan oli hänet tukehduttaa. Hän kuvitteli elävänsä varjossa kuin vanki ja näkevänsä laajoilla ulapoilla suuret laivat täynnä elämän riemussa liikkuvia ihmisiä, jotka viittoen häntä mukaansa lauloivat rakkaudesta ja onnesta, joukossa nuoria tyttöjä, kuten Anja ja Eliisa, eikä hän koskaan pääsisi heitä lähenemään. He kuuluivat toiseen maailmaan, toiseen elämään. Hänen täytyi sanoa heille jäähyväiset — unohtaa, unohtaa — elää yksin, aloittaa yksin uutta elämää, jättää se vanha, jossa hän ei ollut koskaan päässyt oikean elämän makuun, sen, jota alati tunsi kaipaavansa, janoavansa, tietämättä mitä se oli, voimatta sille antaa nimeä tai selvää muotoa. Se oli suurta tuntematonta, minkä hän vasta silloin olemuksessansa tajuaisi, kun se häntä lähenisi, kun hän sitä itseensä liittäisi ja siihen sulautuisi.
Voi hyvä jumala, olihan nuoruus haihtunut tavoitellessa edellä pyörivää kultakerää, joka kiilsi kauniina ja houkutteli luvaten johtaa itse elämän aarteille, mutta veikin liejuiseen suohon.
Hän tunsi kotinsa itselleen vieraaksi, inhosi vaimonsa hankkimaa ylellisyyttä ja komeutta, jonka takana tuijotti tyhjyys. Mitä hän oli itse tehnyt ja saavuttanut kaiken tämän ohella? Se työ, jonka hän oli suorittanut kuumeisella kiireellä, ei koskaan kiinnittänyt hänen sieluansa, ei täysin temmannut mukaansa, niin että kaikki muu olisi unohdukseen vaipunut. Aina hän oli ikäänkuin katsonut sen ohitse ja ylitse, silmäillen kauemmaksi ja toisaalta odottaen jotakin uutta ja tuntematonta, mikä kuuluisi hänelle yksin ja ottaisi hänet kokonaan valtoihinsa.
Oli hetkiä, jolloin hän pakeni uskonnon turviin muistellen äitinsä ylistyslauluja ja miettiviä kasvoja, jotka arkielämän askartelussa lienevät kyselleet sielun syviä salaisuuksia, neuvotellen ja tinkien elämän totuuden kanssa ja luullen kantavansa kaiken maailman tuskaa kyläsepän majassa, kaikkein arkipäiväisimmässä pikku huolessaan.
Mikä on suurta, mikä pientä? kysyi Uuras. Äitini tuska oli minusta pientä, ehken tunnusta sitä tuskaksi ollenkaan. Minun suruni on ehkä naurettavaa ruikutusta eikä miehenmielen arvoista.