Uuras tuijotti nuoreen rouvaan kuin jähmettynyt.
— Leena oli tulemaisillaan hulluksi. Hän puhui, todisteli, vakuutti, mietti päiväkaudet samaa asiaa, pelkäsi ihmisiä ja syytti itseään. Teistä hän puhuu aina sydäntäsärkevällä hellyydellä ja syyttää Forsia.
— Minä annoin Leenalle kymmenentuhatta, jotka hän oli velkaa
Forsille. Onko Leenalla kuitti?
— On kyllä!
— Onko varmaa, ettei Leena ole ottanut muita lainoja?
— Onhan se toki varmaa eikä kukaan olekaan velkonut.
Uuraan viha oli vähitellen noussut ylivoimaiseksi. Hän löi kättään pöytään.
— Konnamaista, ne koirat! — huusi hän samalla tavoittaen päätään. — Minun pääni, minun pääni! — ja hän kulki edestakaisin lattialla unohtaen vieraansa suuressa tuskassaan.
— Luulimme kaikki, että Leena sairastuisi, mutta sitten keksimme keinon. Eräs ystävä kutsui illalliselle meidät ja Forsin myöskin. Arvasimme oikein, Fors otti puheeksi teidän asianne sanoen kuin ohimennen, että te olitte jättänyt Leenan puille paljaille. Silloin Leena ponnahti ylös, heitti ruokaliinan vasten miehen kasvoja ja paljasti hänen ilkeät aikeensa kertoen ottamastaan ja maksamastaan lainasta, Forsin kosinnasta ja halpamaisesta kostosta, kun se ei onnistunut, ja Forsin oli pakko poistua seurasta!
— Tämä menee tosiaan yli kaiken ymmärryksen!