Henriika leipoi pullaa ja keitti kahvia, ja kestitys maksoi aina itsensä. Vähitellen nuorten ilonpitoon kerääntyi vanhempiakin juttelemaan, ja vihdoin ilmestyi eräänä sunnuntaina opettaja Tohu tuoden mukanaan valkolakkisen, jonka kyläläiset tunsivat hauskaksi luennonpitäjäksi ja kirjojen tekijäksi. Viimeksi oli juuri täällä Henriikan tuvalla luettu "Kiperäsarviset", jonka lauseet yhä sinkoilivat nuorten kesken sovitettuina hyvin hullunkuriseen yhteyteen.
Uuras oli viime aikoina osoittanut toisinaan umpimielisyyden merkkejä ja tahtonut käydä täydestä miehestä, vaikka olikin vasta kuusitoista täyttänyt. Nyt hän lyöttäytyi ylioppilaan seuraan ja näytti kyselevän häneltä kaikenlaista hyvin innostuneena, mutta vieras heitti asian leikiksi ja sanoi:
— Teistä tulisi tosiaan oivallinen muurari. Käykää minun matkassani kaupungissa, niin saatte itse nähdä!
Sitä ei tarvinnut Uuraalle kahdesti sanoa. Kun nuori herra myöhemmin illalla teki lähtöä, meni Uuras hänen mukaansa. Kotona hän ei puhunut aikomastaan matkasta mitään, kun hyvin aavisti, että lähtö olisi silloin estetty.
Hän oli muuten jo kauan ajatellut matkaansa ja sykkivin sydämin keräillyt kokoon muutamia tamineitaan, jotta olisi valmis jonakin kauniina päivänä pujahtamaan maailmalle. Nyt oli hetki tullut ja luotettava opaskin mukana alkumatkalla, joka sentään tuntui hiukan peloittavalta ikäänkuin kylmään veteen heittäyminen.
Matka piti junalla pääkaupunkiin. Uuras oli isänsä kanssa kerran käynyt lähimmässä kaupungissa, mutta siihen hänen maailmantuntemuksensa supistuikin. Sykkivin sydämin hän vaunussa painui akkunan viereen nähdäkseen yhä jotakin uutta, ja hänen mieleensä muistui taas Kotkan kartanon ihanuus. Mutta asema asemalta hän tunsi yhä suurempaa pettymystä.
— Luulin reilumpaa näkeväni, — sanoi hän viimein torkkuvalle matkatoverilleen.
— Ka, mitä reilumpaa? — mörähti ylioppilas.
— Sitä vaan, että komeampia taloja. Toveri ei ollut puhetuulella, torkahteli vain, sillä olihan hän aamulla varhain lähtenyt matkaan, ja kun koko eilinen päivä oli oudostaan vietetty ulkosalla, niin nukutti häntä, kirjamiestä, junan tasainen jyrinä ja vaunun lämpö.
Oltiin jo toukokuun puolivälissä, ja aurinko paistoi täydeltä terältä. Purot olivat aikoja sitten purkaneet liiat vetensä ja puut saaneet vaaleata vihreyttä. Äkillisestä kotoa lähtemisestään levottomana tuijotti Uuras apealla mielellä ohikiitävään metsään, aivan kuin olisi kaikkialta etsinyt selitystä oman sydämensä rauhattomiin lyönteihin ja mielensä outoon ja epämääräiseen kaipaukseen. Vähitellen, Helsinkiä lähetessä, alkoi kirvelevä koti-ikävä häntä ahdistaa, mutta hän ei kuitenkaan olisi millään ehdolla tahtonut palata nyt eikä myöskään katunut tätä retkeään. Päinvastoin hän maltittomana odotti saavansa nähdä kaikkea sitä uutta ja outoa, mikä varmasti eteen sattuisi, ja kuvitteli vastuksia, sellaisia, että oikein pitäisi olla mies niitä voittamaan. Hän tahtoi nyt olla mies, tuli mitä tuli, kotiin hän ei juokse. Hän hymähti tätä ajatellessaan.