— Eihän täälläpäin suurellisempaa olekaan, — sanoi hän toverilleen.
— Maltappa, kun näet Grönqvistin kivimuurin, etköhän ällisty? — sanoi ylioppilas.
Pääkaupungin ahtaassa asematalossa oli junan tultua sangen vilkasta, ja Uuras joutui hetkeksi ymmälle, minne päin mennä. Hänen toverinsa vei hänet lähimpään ravintolaan yöksi, jättäen hänet sinne pienen vaatemyttynsä kera.
Uuraalla oli muutama kymmen markkaa kukkarossaan; ne hän oli ansainnut pienellä näpertelyllä kotona pajassa veitsistä, korkoraudoista, sokerisaksista, vieläpä kahvimyllyistäkin, joita jo parina vuonna oli isän johdolla valmistellut. Jo seuraavana päivänä hän huomasi olevan parasta etsiä halvempaa huonetta vakinaiseksi asunnoksi. Levottomuus ja into ajoi hänet jo aikaisin aamulla kaupungille ensinnäkin hakemaan sitä ihmeellistä kivimuuria, josta ylioppilas oli puhunut. Hän asui Kaivokadulla, vanhassa ja rähjäisessä Rautatienhotellissa, joksi sitä komeasti mainittiin, eikä sieltä ollut pitkä matka esplanaadille. Vaistomaisesti hän seurasi pääkatuja tajuten jo kaukaa, mitä rakennusta hänen matkatoverinsa oli tarkoittanut. Hän läheni ihmetellen, mikä tuossa talossa oikeastaan oli niin merkillistä, ja etsi katseillaan jotakin erikoiskohtaa, jotakin kaikesta muusta poikkeavaa, itsekään tietämättä mitä… Mutta sellaista selittämätöntä lumousta kuin Kotkan kartanossa ja kotipitäjänsä kirkossa hän ei tuntenut, pysytteli vain etäämpänä esplanaadilla, laski akkunain monilukuisuutta ja mittaili silmämäärällä seinien laajuutta ja paksuutta saamatta mitään kokonaisvaikutusta.
Äkkiä se kuitenkin iski häneen. Kun hän vilkaisemalla otti suuresta hirviöstä silmämittaa, välähti se hänen tajunnassaan kuin suuri, suunnaton eläin, jolla oli sarvet päässä ja sadat silmät. Nuorukainen naurahti itsekseen ja vapautui jostakin painostavasta ja odotetusta, mikä vihdoinkin oli tullut, vaikka aivan toisella tavalla kuin oli kuviteltu. Hän astui nyt lähemmäksi kivimuuria ikäänkuin sitä kesyttääkseen ja hyväili kädellään seinän rappausta, mutta kun kylmä, likaisen karhea pinta raapaisi ilkeästi, heitti hän koko rakennuksen mielestään muistaen olevansa etsimässä itselleen työtä ja asuntoa.
Ylioppilas oli neuvonut häntä katselemaan työmaita ja pyrkimään niille. Hän seurasi nyt työpukuisia miehiä ja joutui hetkeksi astumaan rinnan erään nuoren tytön kanssa. Tyttö katsoi häneen ja naurahti. Uuras käytti tilaisuutta hyväkseen kysyen:
— Tietääkö tyttö, mistä saisin asunnon?
— Kyllä tämä tyttö tietää, — tirskui vieressä kulkija painostaen "tyttö" sanaa. — Poika voi tulla meille.
— Mitä maksaa? — kysyi Uuras maalaisten suoraan tapaan.
— Kunhan poika jaksaa antaa viisi markkaa kuussa, niin se riittää.