Uuras puri hammasta ja latoi itselleen uudestaan yhtä raskaan taakan. Mutta se ei auttanut, täytyi seurata neuvoa ja oppia kantamaan lisäämällä joka päivä vähitellen taakan painoa. Jo ensimmäisen työviikon lopulla hän jaksoikin kantaa hyvän joukon painavampia taakkoja kuin toiset pojat.
Tuli palkanmaksu, mutta hän sai niin vähän, ettei se riittänyt edes ruokaan, vaan täytyi kuluttaa matkarahoja. Hän puhui siitä toisille kantajille ja sai kuulla heillä olevan kolme vertaa enemmän. Samana päivänä hän meni urakoitsijan konttoriin. Siellä oli hänen työnjohtajansa.
— Tahdon saman palkan kuin toisetkin samasta työstä.
— Ei ole ollut puhetta palkasta. Sinähän tulit toisilla ehdoilla — oppimaan!
— Täytyy elää.
— Hiisi vie, jos herraksi aikoo, pitää olla herrain keinot.
— Minä menen rakennusmestarin puheille, — sanoi Uuras kahden vaiheilla mitä tehdä. Hän huomasi olleensa varomaton ilmaistessaan, että hänellä oli aikomuksena oppia ammattia.
— Noo, voinhan sen korotuksen minäkin myöntää. Saat saman kuin muut, mutta se koskee vain tiilenkantoa; muuta jos yrität, saat vähemmän — kunnes olet täysoppinut.
Uuras meni miettien, mitä työnjohtaja oli tarkoittanut täysoppineella.
Muutettuaan uuteen asuntoonsa hän oli pian huomannut olevan mahdotonta oleskella siellä muulloin kuin yöllä. Kaikki kolme huonetoveria olivat juoppoja maalarinsällejä, jotka toivat tavaraa kotiin ja melusivat. Sunnuntaisin he säännöllisesti hävisivät jonnekin pulloineen, ja silloin Uuras käytti tilaisuutta kirjoittaakseen kotiin.