Parin viikon kuluttua oli Lepolan häät, joihin Uuras oli teettänyt uuden pukunsa ja saanut pariksensa Anjan. Hän olisi ollut mielestään onnellinen, mutta eräs kaupunkilainen häävieras hakkaili Anjaa kiihkeästi saaden kaikki kylän pojat kuohuksiin. Vieras nuorukainen oli hyvä tanssija, johti nuorten leikkejä ja piti suurta melua ollen aina keskilattialla ja vetäen Anjaa mukaansa.
Tanssin lomassa laulatti Tohu kuoroaan, ja siinä oli Anjalla kaunis soolo esitettävänä. Hän seisoi opettajan vaatimuksesta hiukan erillään toisista valkeassa tyllihameessaan, vihreä kukka rinnassa ja tukassa. Ujona aloittaen, mutta pian unohtaen kaikki ympärillään hän lauloi niin, että kaikki ihastuivat.
Uuraan oli vaikea pysyä paikoillaan tuvan nurkassa, mistä hänen sopi tähystellä, kuinka kaupunkilainen tavantakaa iski Anjaan pyyteleviä katseita. Mutta kun sitten pian alkoivat nuorten leikit, kuiskasi hän jotakin kylän poikien korvaan. Yhteisestä sopimuksesta syntyi nyt poikien piiri, joka merkillisen nokkelasti pidätti kaupunkilaista selän takana nurkassa, kunnes juoni selvisi koko hääväelle ja alettiin vieraalle nauraa. Kaikki kylän pojat tajusivat pyhän velvollisuutensa olevan suojata sitä salaista sopimusta, että Uuras ja Anja kuuluivat yhteen.
Häät kestivät kolme päivää, ja sitten nuoret saattoivat Lepolan tyttären toiseen kylään uuteen kotiinsa. Pitojen humu, leikit ja ahkera yhdessäolo, haikea ero lapsuudentoverista, jota tytöt itkivät vuoroin nauraen ja toisiaan syleillen, vei heidät kaikki hyvin lähelle toisiansa. Poikien kaikki kujeilut ja temput olivat pohjaltaan vain lemmenleikkiä, ja kun he kukin istuivat rekeensä oman morsiustyttönsä rinnalle, soivat kulkuset:
Häitä, häitä, häitä vain, kun jo oman kullan sain!
Mutta Uuras oli vaipunut omaan jurouteensa.
— Oletko sinä uudestaan sairas? — kysyi Anja.
— Ehkä sinä sitä toivotkin! — murahti Uuras.
Anja katsoi häneen suurin, avoimin silmin. Viisitoistavuotiaasta tytöstä oli parin kolmen päivän kuluessa kehittynyt nainen. Hän ymmärsi varsin hyvin Uuraan jurouden syyn ja oli tuntenut kaupunkilaisen pistävät silmäykset, mutta sulkeutunut itseensä kuin kukka suojuslehtiinsä estääkseen polttavia säteitä liian aikaisin pääsemästä sisimpäänsä.
— Älä ole pahoillasi, Uuras, — sanoi hän pujottaen kätensä toverin käteen.