— Menetkö sinä Impolan häihin? — kysyi hän.
— Entä sinä…?
— Jos sinä olet morsiustyttö; niin minua on pyydetty sulhaspojaksi.
— Onhan minua pyydetty.
— Ethän lupaa toiselle?
— Kuinka minä, jos sinä…!
Vanha seinäkello löi hitaasti helähdellen, ja hiljaisuudessa sen sointu väreili huoneessa kauan, ikäänkuin säestäen nuorten sydänten sykintää. Hetken suloisuus raukaisi toipuvan nuorukaisen voimia lumoavalla mahdilla, johon hän hymyillen alistui, ja tyttö näki ajatuksissaan hänet seisomassa Lepolan tuvassa sulhaspoikana ja itsensä morsiustyttönä valkoisessa tyllihameessa, kummallakin kukka rinnassa. Tämä näky kajastui viehkeässä hymyssä, hennoilla poskilla ja silmien kirkkaassa kiillossa. Nuorukaisen katse jäi kumartuneen pään vaaleata hiuspaljoutta tähyilemään, mutta ajatus lensi kauas tulevaisuuteen tavoittaen sitä väläyksittäin ja vain silmänräpäyksen siitä, jolloin hän saisi sanoa Anjalle…
Samassa vanhukset tulivat saunasta, ja todellisuus hälvensi haaveet.
— No, näinkös se vilu hellittää? — kysyi isä.
— Vähemmälläkin, — hymähti Uuras tuntien suloista uupumusta.