— Täällä kotona on sentään hyvä olla, — sanoi Uuras, — kun sinä olet täällä.
— Mitä minusta, sinuahan me kaikki ajattelemme.
— Ja minä ajattelen sinua. Kun pääsen rakennusmestariksi, niin…
— Niin, mitä sitten? — kysyi Anja kaataen Uuraalle kahvia.
— Enpäs sano, sen saat sitten nähdä! Mutta hän tavoitti Anjan kättä ja likisti sitä niin kovasti, että tyttö lensi tuskasta punaiseksi ja riipaisi itsensä irti.
— Sellaiset pihdit! — huusi hän työntäen syrjään vaaleata suortuvaa, joka oli irtaantunut hänen otsalleen, ja samalla iski vaaleiden ripsien alta salama siniharmaista silmistä, joiden säihkystä Uuras hätkähti ja sanoi ujosti:
— Sinä olet oikein hyvä tyttö, Anja. Minä pidän sinusta.
— Ja minä sinusta, mutta eihän sillä väliä ole, eikös?
— Ei! — sanoi Uuras myöntääkseen mitä tahansa, sillä hänestä oli äkkiä tullut aivan saamaton.
— Kahvi jäähtyy, — sanoi Anja, mutta Uuras ei kuullut.