Ja kun sitten sepän emäntä sai ylen reippaan pojan, oli kaikki juuri niinkuin ollakin piti. Nimi "pikku mestari" oli jo ennen pojan syntymää niin monasti kuultu Henrikssonin pajassa, että se nyt vain varmistui ja sovitettiin kohdalleen. Ja vaikka pappi komeissa ristiäisissä antoi pojalle nimet Karl Henrik isän mukaan, ei niitä kumpaakaan käytetty kotona eikä kylässä.
Pieni veitikka, tukeva maalaislapsi, kasvoi äitinsä rinnoilla vahvaksi ja oli kova tappelemaan. Molemmat, äiti ja poika, olivat varmat asiastaan: toinen siitä, ettei tahtonut eikä voinutkaan aina olla pojan kanssa, ja poika siitä, että hänen oli saatava muutama kerta päivässä "namia" äidiltä, vaikka olikin jo hampaat suussa ja itse osasi selvin sanoin pyytää: — Uuras tahtoo namia, äiti! ja kun ei yksinkertainen pyyntö auttanut, tarttui hän äidin hameeseen ja kiskoi kaikin voimin nauraen ja itkien, karttaen ja parkuen niin sisukkaasti, että äiti aina lopulta myöntyi.
Isä kiusoitteli usein sanoen: — Oletpa sinä koko uuras, uuras, uuras! — ja tätä hokiessaan hän notkisteli polviaan pajaan mennessään.
Mutta poika näytti sittemmin olevan uuras muissakin suhteissa. Isän tupakkilauta, jossa oli leikkuuterä saranoilla kiinnitettynä, oli pojalle kovin mieluinen kapine, ja mitä hän vain käsiinsä sai, kävi hänelle tupakasta ja joutui terän alle. Kirveet penkin alla pihdissä, veitset, porat, höylät ja sahat, kaikki oli poika uuras sieppaamaan, ja ennenkuin täytti toista ikävuottaan hän kiipesi polvenkorkuisen pajankynnyksen yli, vaikka sitten muksahtikin pää edellä noesta mustalle multalattialle.
— Uuras, Uuras! — huusi isä ylpeydestä hytkyen ja kantoi kirkuvan pojan äidille tupaan.
Vähitellen tarttui tämä isän antama nimi kaikkien mieleen, ja ilman muuta sopimusta hän sai nimekseen Uuras.
Pitkällinen imettäminen liitti äidin ja pojan läheisesti toisiinsa. Ulla-äidin ajatukset liitelivät kauas, lapsen levätessä hänen povellaan, kauas etäiseen tulevaisuuteen, jonka piti suoda hänen lapselleen sellaista, mitä hänen vanhempansa eivät osanneet oikein kuvitellakaan.
— Voi sinua, piipattaja, — puheli hän pojalle, — sinä saat mennä maailmalle ja nähdä ja kuulla uusia!
Niihin sanoihin sisältyivät Ulla-äidin salaiset ajatukset poikansa tulevaisuudesta. Hänen piti saada käydä pystyssä päin ja kompastelematta; jokin salaperäinen kaitselmus ohjaisi häntä onneen. Mikä se onni oli, sitä hän ei varmasti osannut itselleen selvittää. Mutta hänen uskonnollinen mielenlaatunsa kohosi arkielämän yläpuolelle rukoillen ainokaiselleen sielunvoimaa ja hengenrikkautta. Samalla sivalsi tämä äidinylpeys kuitenkin häntä itseään ikäänkuin moittien siitä, että hän oli lapselleen toivottanut maallisia koettelemuksia, joita ilman nuo hyvät lahjat olivat hänen mielestään saavuttamattomat.
Hänen pojalleen piti paljon annettaman, niin että hänkin voisi paljon antaa ja paljon tehdä, — se oli Ulla-äidin toivomus.