Ja koska maalliset surut olivat koko urakkajoukolta tykkänään haihtuneet, oli meluava riemu äänekkäämpää kuin pappilan karjan möly, kun sitä koetteeksi päästettiin navetasta jaloittelemaan.
Uuras vain ei näyttänyt mitään huomaavan. Aamusta varhain hänet nähtiin kirkon kattoa purkamassa, niin että lahonneet päreet olivat jo röykkiöinä alhaalla räystäiden kohdalla, ja työaseiden lyönnit paukahtelivat kuulakkaassa kevätilmassa moninkertaisin kaiuin. Itse hän vihelteli riemuisia säveliä liikkuen varmana ja vapaana jyrkällä katolla, aivan kuin painolaki ei olisi koskenut häntä niinkuin muitakin kuolevaisia. Hajasäärin, toinen jalka aina toista ylempänä ja polvi koukussa katolla hän oli iskeytynyt paikkaansa kuin kotka vuoren lohkareeseen pysytellen lautojen välissä syvennyksissä ja vuoroin takoi peltikattoa, vuoroin toisaalta päreitä purki.
Samoin kuin ennen pikkulasten koulussa ajomiehet ja tiellä kulkijat pysähtyivät katsomaan lasten jännittävää leikkiä, samoin nyt kyläläiset ja vieraatkin jäivät ihaillen tähyilemään nuorukaisen leikiltä tuntuvaa vakavaa työtä, jota ei kukaan katsojista olisi luullut voivansa tuolla tapaa suorittaa.
Väliin nuori mies pysähtyi, antoi pihtien ja vasaroiden vaipua, lepäsi rennosti nojaten kaltevaan kattoon, korko iskettynä tukeen, ja silmäili allansa leviävää lakeutta. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, aukeni nähtäväksi jokilaaksoa tulvan peittämänä, väreilevässä ja välkkyvässä vedessä uivia latoja, pensaita, puita, tukkeja, ruuhia, aitoja. Siellä täällä katkaisi tulvan pieni mäentöyräs, jolle aina kohosi ihmisasunto, kunnes maa nousi kylää kohti kuperana ja voitokkaana, kantaen upeita taloja ja laajoja viljavainioita. Paisunut joki ulottui kimaltelevana kylän rinteille kuin koristeet nuoren tytön uumalta pyöreätä povea kohti.
Keväinen ahava puri nuorukaisen ihon tummaksi, ja aurinko haalisti hänen tuimaa katsettaan, joka nyt siristettynä alati mittaili ja suunnitteli ollen valpas ja kireä, silmänräpäystäkään lyömättä herransa etuja laimin. Täällä korkeudessa, taivaan ja maan välillä, paisui rinta vain harvoin vapaasti hengittämään, eivätkä jäsenet päässeet lepoa nauttimaan. Ei, siellä oli kamppailu toista kuin maan pinnalla. Tahtoa tarvitsi avuksensa joka jäsen, joka nivel ja lihas, ja tahtoa ohjasi äly, näkö ja kuulo. Miehentahto kiristi ruumista joka hetki nostaessa ja laskiessa raskaita aseita. Työ sujui keveästi ja ripeästi, ja säännöllisten vasaranlyöntien kajahtelu kertoi katselijalle sen olevan kuin hilpeätä leikkiä. Ja tässä leikissä tuli nuorukaisesta isku iskulta mies.
Uuras ei vielä ollut tornin kattoa aloittanut, kun hänen äitinsä taaskin tuli eväitä ja puhtaita vaatteita tuomaan. Hänen huolehtiva silmänsä keksi heti pojan äärimmäisen uupumuksen, sillä raskas työ kirkon katolla olisi kysynyt jäntevänkin miehen karaistuja voimia ja Uuras oli vasta kahdeksantoista vanha nuorukainen. Hänen kuumeinen kiireensä kaikui jokaisesta iskusta: pian, pian! Miksi hän kiirehti ja mikä oli se voima, joka häntä ajoi uupuneenakin ponnistelemaan?
Äiti vaati häntä lepäämään käyttäen kaiken puhekykynsä ja tarmonsa saadakseen poikansa taipumaan. Heidän välillään alkoi kamppailu, kuten pojan pikku lasna ollessa. Äiti pääsi nytkin voitolle suostuttaen Uuraan vahvistamaan itseään virkistävillä kylvyillä ja hieromisella, mikä paransikin liiaksi rasittuneet lihakset.
Aivan kuin uutena miehenä hän taas nousi kirkontorniin jyrkkiä portaita ja suunnitteli, kuinka vähimmällä vaivalla voisi korjata tornin pienen katon. Telineitä hän ei missään tapauksessa tahtonut pystyttää. Noustuansa tornin kiertoportaita melkein perille saakka hän keksi räystään alla luukut ja suunnitteli heti, minne löisi tueksensa ulkonevia lankkuja, köyttäisi itsensä varmuudeksi kiinni tornin huippuun ja kattaisi tuon pienen pinta-alan aivan turvallisesti. Nämä toimenpiteet olivat yksinkertaisia, vaikka työnantajat eivät sitä tajunneet, sillä kenenkään vanhemman henkilön rohkeus ei olisi huimaavassa korkeudessa ilman ympäröivää tukea ja vain jalkanojan varassa voinut kestää koetusta. Mutta nuorukainen hymyili ja vihelteli tuntien jälleen samaa kiihoittavaa hipaisua rintansa alla kuin pienenä poikapahaisena Lehvin kiikussa.
Hän vasaroi nyt sen kirkon ristitornia, joka lasna oli täyttänyt hänen sydämensä hartaalla ihailulla. Ristin kultaus kimalteli auringossa, kun Uuras, murrettuaan katon sisäpuolelta, kiipesi sitä kaulaamaan ja kiinnitti siihen varmuusköytensä.
— Risti, tule siis minunkin tuekseni! — jupisi hän hymyillen, mutta nuorukaisen kunnioittava hartaus täällä taivaan ja maan välillä kohdistui siihen kuin elävään olentoon, josta hänen kohtalonsa mahdollisesti riippuisi. Hän järkytti sitä, mutta huomasi sen tukevaksi.