Viikko ja toinenkin oli jo vierähtynyt ja Lehvin seppä ennättänyt ilosta sanoa "kippis" monen veikon kanssa antaakseen pappilan navetan urakkarahojen luistaa, kun hän eräänä aamuna ihan raittiina ja selvänä astuskeli pitkin maantietä, joka kirkon kohdalla teki äkkikäänteen. Siinä hän nosti katseensa kuullessaan katolta pellin heläjämistä ja näki — poikansa ilmassa huimaavan korkealla torninhuipun kyljessä.
Ukko lyyhistyi maahan ja voihki siinä hetkisen tunnustellen sääriään ja komennellen pettäviä polviaan, kunnes uskoi silmiänsä uskallettuaan uudestaan katsahtaa poikaansa kohti.
— Senkin naakka! — mutisi hän yhä varmempana siitä, ettei sieltä korkeudesta muuta tipahtanut kuin lahonneita päreitä, ja riensi kortteeriin, jossa Ulla-emännälle valitti:
— Kun vatsani tuli niin kipeäksi siitä pojan peijakkaasta!
— Jokos, vai eikös konjakista?
— Älä nyt vihoittele, Ullasein, minulla on ollut niin juukelin lystiä. Se rakennusmestarin ammatti, näätkös, menee miehelle päähän!
— Eikös vatsaan se mene?
— Niin, kun sattuu saamaan sellaista, että menee, mutta nyt minun pitäisi mennä järveen, ellet sinä minua vanhaa miestä armahda ja pese.
— Ettes häpee vieraissa ihmisissä juoda ja rallata!
— Vai juomisesta — — vai! Pojasta se vatsankipu tuli, pojasta!