— Muistatko sinä sen? — kuiskasi Anja punastuen.
— Kun on aikaa — — nyt minulla on aikaa.
— Sanovat, että olet tullut häijyksi.
— Vai sanovat. Entä sinä?
— En ole kanssasi puhunut.
— Sinä olet vielä lapsi!
— Kuusitoista, enkä enempää lapsi, kuin sinäkään.
— Mistä tiedät, mikä minä olen?
— Minä vaan en ole mikään lapsi väitti Anja.
Uuras katsoi häneen. Anja oli kasvanut, käynyt pyöreäksi, kaula oli pehmeä, niin että teki mieli purra, ja leuka niin merkillisen soma ja huulet punaiset ja silmät — — Hiljalleen uskalsi nuori mies nostaa katseensa silmiin, kerran vain, ja niiden viiva veisti hänen sydäntänsä, ja sanattomina he hetken astuivat lähetysten pidätellen hengitystään estääkseen toisiaan kuulemasta rajuja sydämenlyöntejä.