IX.
— Niin on nyt kesä kuin kuumeisen uni! — sanoi Uuras eräänä sunnuntai-iltana Anjalle.
He olivat sattumalta yhtyneet Tupalan lähellä ja ensin ääneti käveltyään salavihkaa ja arasti katsoneet toisiinsa, kunnes ihana kesäpäivä vaimensi epäilevän jälleennäkemisen jännityksen ja kumpikin huojennuksesta henkäisten kääntyi iloiseksi.
— Ethän sinä paljon kesästä piittaa, — sanoi Anja.
— Aina sen verran, että omiksi tarpeiksi riittää. Nämä sunnuntait käyvät niin hiivatin pitkiksi, kun ei tiedä, mihin kätensä käyttäisi, aina ovat tiellä.
— Annas tänne! — sanoi Anja veitikkamaisesti.
— Tuossa on, jos mielesi tekee!
Samassa Anja räpytti sormillaan Uuraan sormien alla, näppäsi äkkiä kädelle ja uudisti samaa temppua sanoen: — Kili, kili, kassis! — kunnes Uuras vuorostaan tarttui Anjan käsiin likistäen niin, että tyttö tuskasta huusi.
— Ei ole hyvä karhua vitsalla ärsyttää, — sanoi Anja viimein taivuttaessaan yksitellen Uuraan sormia kädestään eroon.
— Ole kiltisti vain, muistathan talvellisen lupauksesi olla minun tyttöni.