Ja hyvinpä Lehvin seppä tämän jälkeen tarvitsikin terveitä sääriä ja käsivarsia, sillä työtä oli kotona karttunut ylettömästi sillaikaa, kun hän oli kirkonkylässä hummannut.
Kun Uuras sai urakkansa valmiiksi ja tuhannet käteensä, pisti hän ne kasvonilmettä muuttamatta povitaskuunsa ja hoputti isää kotiin.
— No, kai sinä nyt puhut Anjalle pari koreeta sanaa ja korotat esitupaamme ja sitten rakennat sen perään vaikka kaksi kamaria.
— Olkaa vaiti siitä asiasta! — tiuskaisi Uuras. — No, no, voinhan olla vaitikin, — myönsi isä, ja hiljaisina he kolmisin ajoivat kotiin.
Mutta Uuras oli aivan muuttunut. Hän ei antanut itselleen eikä muille yön eikä päivän rauhaa, ajoi työstä työhön ja keksi yhä uutta ja uutta rahan pantiksi. Pajan ahjossa piti olla ainainen kohu, ja puutöitäkin hän ahersi, muurasi kylässä uunejakin isänsä kanssa.
Tytöt, hanurit, huvit ja Anjakin jäivät aivan unhotuksiin.
— Kyllä tuohon poikaan siellä kirkontornissa on mennyt — —
— No, mikähän häneen nyt siellä olisi mennyt? — sanoi Ulla-emäntä.
— He, mikäs muu kuin — piru!
Ulla-emäntä katsoi ukkoonsa säikähtyneenä. Hän ei ollut varma, vaikka vielä olisi niin käynytkin, eikä siis väittänyt vastaan.