Anjan kirjeet saapuivat hänelle aina säännöllisesti, missä ikinä hän olikin, ja ne olivat nyt ainoana siteenä entisyyden ja nykyisyyden välillä, joskus houkutellen siihen vanhaan, ja sitten taas ylimielisen hymähdyksen syrjäyttäminä, unhotukseen jääden, mutta aina kuitenkin lämmittäen. Anjalla oli välitön lapsen tapa kertoa heidän elämästään, joka aina pysyi samana ja siis elävästi muistutti lapsuutta. Uuraan kyynel saattoi vierähtää ruusukoristeisen postiarkin sivulle, mutta samassa hän jo heitti kirjeen salalaatikkoon, josta se ei sen koommin tullut esille. Oli niin paljon muuta tärkeämpää, ei ollut sellaiseen aikaa.
X.
Uuras oli saanut kutsun erääseen maaseutukaupunkiin johtamaan kaupungintalon rakentamista. Hän oli nyt jo täysi-ikäinen, päässyt täyteen miehenmittaan ja kehittynyt niin ulkomuodoltaan kuin henkisestikin. Isän varma ryhti ja tiukka katse, käyrä nenä ja kapeat kasvot uusiintuivat pojassa. Äidiltään hän oli perinyt hartaan antaumuksen kaikkeen, mihin ryhtyi, ja kiihkeän, ehkä liiankin jyrkän päättäväisyyden, jolla iski tahtonsa läpi silloinkin, kun se ei ollut viisasta.
Paitsi kaupungintalon rakentamista hän hankki pian itselleen useampia yksityistöitä joutuen siten tekemisiin kaupunkilaisten kanssa varsinkin liikemiespiireissä.
Pienen pirteän kaupungin liike-elämä oli viimeisinä vuosina alkanut edistyä huimaavaa vauhtia, ja sinne oli perustettu useita tehtaita. Toimeliaan, pääkaupunkilaisen nuoren miehen ilmestyminen oli monessa suhteessa tervetullut, ja Uuras joutui pian seuraelämän pyörteeseen. Peliseurat, joihin hän liiketuttaviensa kautta ensin tuli osalliseksi, eivät häntä erittäin viehättäneet, mutta kerran kutsuttuna koteihin hän tutustui naisiinkin, ja niin olivat ovet auenneet hänelle vähän joka puolella. Hänen nuoruutensa ja hyvä ulkomuotonsa oli paras suositus siinä piirissä, missä "harrastettiin" sekä yleisen hyvän että myöskin yksityisen huvin vuoksi, ja jonkun ajan kuluttua hän oli hyvinkin koteutunut kaupungin seuraelämään.
Yhteisenä harrastuksena oli vapaaehtoinen palokunta, ja sen hyväksi pidettiin iltamia ja tehtiin rekiretkiä ja huvimatkoja. Sen soittokunta oli kaupungin lempilapsi ja ilonlähde, jonka torvien törähdyksistä heränneinä kukin kohdaltaan sunnuntaiaamuina riensi torille katselemaan palokunnan valkomekkoisten harjoittelua. Tulen valtava mahti oli se aihe, josta kaupungin kaunopuheiset miehet usean kerran vuodessa saivat kehittää puhelahjaansa suurissa juhlissa, samalla kuin nuorilla naisilla ja herroilla muusta ohjelmasta huolehtiessaan oli erinomainen tilaisuus tutustua toisiinsa, ihastua ja mennä naimisiinkin palokunnan kauniin lipun suojassa.
Rouva Leena Heerman oli nuori leski ja tällä kertaa kaiken seuraelämän keskus kaupungissa. Hänen tapanaan oli sanoa: — Palokunta on minun palveluskuntani, — ja siinä hän oli ihan oikeassa.
Kun Leena-rouva omassa kauniissa puutalossaan vanhaa puistoa vastapäätä sattui lausumaan toivomuksen: — Olisi taas hauska saada ihmiset pyörimään, — kuuntelivat hänen palvelevaiset nuoret herransa ja naisensa tätä suloista sanomaa herkin korvin, ja moni innokas huudahdus säesti häntä.
— Niin, milloin, miten ja missä? — Eikä siinä sitten enää perääntyminenkään auttanut.
Leena-rouva kiusoitteli heitä istuen pianon ääreen ja soittaen repäisevän valssin, samalla kuin nyökkäsi taakseen kehoitukseksi pojille kiertämään kokoon salin lattialta sohvamaton ja pyörittämään tyttöjä. Ja sitä kehoitusta ehdottomasti noudatettiinkin vakavan hartaasti. Nuori rouva tiesi siten vain kiihoittavansa alttiin "ritarikuntansa ja hovineitojensa" tanssihalua, jota sitten sopi tyydyttää "Mospelissa". Siellä oli suuri tanssisali, jossa palokunnan torvet oikein ihanasti hivelivät tanssivien korvia ja jalka luisti ihan väkisin lattialla.