Kaupunkiin oli takavuosina ilmestynyt eräs Moesböhl niminen muukalaisrouva ravintolan emännäksi ja sitten vuosien kuluessa rakennuttanut tilavan talon, josta tuli kaupungin julkisen elämän keskus, ja hänen kuoltuaan kaupunki lunasti sen palokunnan taloksi. Mutta aina sillä vain oli vanha nimensä "Mospeli".
Leena-rouva oli tällä paikkakunnalla syntynyt ja kasvanut, ollen aina ensimmäinen kotona ja kaupungissa. Hänen isänsä vanhin kartano, Onttola, oli kaupungin laidassa, mutta sen maat oli vuosien kuluessa myyty kaupungille tai vuokrattu tonttimaiksi, niin että tälle tilalle, joka ei ollut suuri ennestäänkään, oli jäänyt melkein vain puutarhaviljelystä, jota Leenan mies Heerman oli kiihkeästi harrastanut.
Heerman oli aikoinaan ollut onnellinen ylioppilas ja vuosikymmenen viihtynyt rakkaaksi käyneessä pääkaupungissa nauttien nuoruudesta ja ylioppilaselämästä, kunnes pieni harmaus korvallisella ja tyhjyys kukkarossa, — kun isän kuoltua rahalähetykset loppuivat — pakotti ajattelemaan tulevaisuutta. Ja koska luvut olivat kaiken muun touhun ohella jääneet rempalleen, täytyi turvautua jollekin käytännölliselle alalle.
Sattuma suosii iloisia veikkoja ja Heermanin se toi Leenan kotiin. Kauniit laulut, kesäillat, tanssiaiset ja Heermanin ritarillinen seurustelu voitti pian nuoren neitosen sydämen, ja hemmoiteltu, itsevaltias, oikullinen ja kaunis Onttolan neiti vietti häänsä kymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa Kotkan kartanossa, joka silloin oli jo jonkun aikaa kuulunut Leenan isälle.
He ottivat asunnokseen isän kaupunkitalon, jossa oli oma vanha puutarha; vastapäätä oli puisto toisella puolella katua. He elivät huolettomina, niinkuin Heermanin tapa aina oli ollut. Leenasta se oli aivan luonnollista. Kaikkihan oli olemassa vain häntä varten. Onttolan väki ja Kotkan kartanon alustalaiset ahersivat hänen onnekseen kumartaen, hymyillen ja siunaillen neitiään kuin onnen heijastusta, joka asusti päärakennuksessa, tuli ja meni vaunuissaan, leikki vertaistensa kanssa ja katosi kauniin ilman mukana. Joulu- ja juhannusjuhlat toivat häneltä väelle tervehdyksen, ja vain mieluisat asiat liittyivät tähän päiväpaisteiseen keijukaiseen, joksi häntä sillä taholla kuviteltiin.
Heerman jatkoi pääkaupunkilais-elämäänsä pikkukaupungissa ja havaitsi sen sitäkin mukavammaksi. Ainoa haitta oli vain se, että Leenan isä antaessaan nuorille kaupunkitalon asuttavaksi oli myös antanut määrärahat elettäviksi. Jatkaakseen tulojaan, jotta ne riittäisivät mukavaan elämään, Heerman keksi ruveta harjoittamaan puutarhaviljelystä Onttolassa. Appi kiroili ja hymyili, sillä työ tehtiin hänen kustannuksellaan, mutta tulot peri Heerman hyvin tarkasti.
Kuusi vuotta kestettyään tämä avioliitto päättyi Heermanin kuolemaan. Niinä vuosina oli Leenasta kasvanut ajatteleva nainen. Hänen ritarillinen sulhasensa oli ollut kovakourainen ja äreä aviomies, rakastanut pulloa ja vieraita naisia luonnollisena oikeutenaan, ja kun Leena vetäytyi isänsä turviin pysytellen hänestä erossa minkä voi, uhkasi Heerman poliisilla. Ellei kuolema olisi tullut väliin, olisi Leena-rouvan aurinkoinen olemus voinut muuttua kovinkin synkäksi.
Leena lopetti valssin ja kääntyi äkkiä ympäri tuolilla. Parit pysähtyivät, ja tytöt ja pojat ryhmittyivät salissa.
— Niin; milloin, miten ja missä? — kysyttiin taas kiihkeästi.
— Kesä on jo lopun puolella ja meidän pitää taas aikoinaan poistua tästä ihanasta valtakunnasta, — puhui muuan nuorukainen, jonka kasvot loistivat onnesta ja elämänilosta. — Leena, sinähän annat sanan palokunnan päällikölle, että ensi sunnuntaina taas tanssitaan!