Vieraat nauroivat ulkonaisesti ja sisällisesti lämminneinä, sillä runsas ateria, vahva olut ja ruokaryypyt olivat lisänneet kuumuutta.
Vanhempi väki poistui illallisen jälkeen vähitellen, ja Leena pääsi vapaammin seurustelemaan kenen kanssa tahtoi nuorten tanssiessa.
— Olen kauan aikonut kysyä teidän neuvoanne eräässä asiassa, — sanoi hän Uuraalle pyytäen häntä istumaan miesvainajansa entiseen huoneeseen, joka oli jäänyt tyhjäksi. — Minulla on eräitä suunnitelmia. Ohhoh, olen oikein uupunut, ja täällä on niin kuuma, kukkien tuoksusta ja viinistä on pääni aivan pyörällä.
Hän avasi akkunan, josta virtasi viileätä yöilmaa, viittasi Uurasta istumaan nojatuoliin ja laskeutui itse jakkaralle kirjoituspöydän eteen.
Leena-rouva oli kukoistava ja raikas kuin nuori koivu senaikuisessa muodinmukaisessa puvussaan. Tiukka ja pitkä liivi kätki pyöreän vartalon jättäen vapaaksi valkoisen kauniskaarisen niskan, jolle kellertävän tukan pehmeät, taitavasti käherretyt kiharat valuivat. Leuan alla rinnalla säteili hennossa ketjussa kaulakoriste, jonka helmet elivät omistajansa alituisesti liikkuessa. Nauravat silmät, liikkuva suu, ehkä myöskin itsetietoinen varmuus viehättivät Uurasta. Hänen istuessaan valahti laajapoimuinen hame pienille silkkikengille.
Uurasta ihmetytti se, että tämä kaikkien ihailema rikas nainen, jota pidettiin ylpeänä ja oikullisena, näin mutkattomasti puheli kahden kesken hänen kanssaan.
— Tahtoisin myydä tämän talon, — sanoi Leena niin kevyesti kuin olisi ollut puhe jostakin pikkuseikasta.
— Tämänkö kauniin, vanhan kodin? — sanoi Uuras epäilevästi.
— Niin, tämä on niin matala ja lahonnut joka puolelta, — sanoi
Leena. — Mitä sanotte?
— Rouva kai sen paraiten ymmärtää.