— Aika on kyllä edullinen, kaupunki on nousussa. Jos kerran aikoo rakentaa, niin ei ole syytä viivytellä.
— Herra Uuras, — sanoi rouva Heerman yhä luottavammin, — ettekö tahtoisi ottaa tätä asiaa hoitoonne, pitää sitä aivan kuin omananne?
— Rouvahan itse voisi yhtä hyvin…
— Älkää estelkö; vakuutan, ettei teidän tarvitse katua.
— Ei suinkaan, mutta…
— Rakas, rakas herra Uuras, pitääkö minun sanoa teille vieläkin enemmän. Luotan teihin, vain teihin. Te olette nuori, tulevaisuuden mies…
Uuras punastui ja kääntyi hiukan poispäin. Ulkoa opitut kohteliaisuudet jäivät häneltä unohduksiin, sillä nuoren, vilkkaan naisen välitön luottamus herätti hänessä lämmintä vastakaikua. Kun hän ei uskaltanut sitä ilmaista niinkuin vertaiselleen tarttumalla käteen ja puristamalla sitä tarmokkaasti, joutui hän hämilleen punastellen kuin koulupoika.
Leena-rouva oli ihmistuntija. Hän näki tehneensä välittömän vaikutuksen, ja hänessä heräsi äidillistä hellyyttä ja selittämätöntä myötätuntoa nuorta miestä kohtaan.
— Kiitos, rouva, — sanoi Uuras.
— Näkemiin, mietin lähemmin huomiseksi. Tulette kai huomenna illalla. Tervetuloa!