III.
Eräänä päivänä kevätkesällä nousi sepän kujaa pitkin, joka erosi maantiestä suoraan valkoista asuinrakennusta kohti, hevoskuorma, jossa oli kaikenlaista muuttotavaraa. Leveä, sivusta vedettävä puinen sänky, kiikkutuoli ja suuri fiikus olivat siinä huomattavimpina, ja niiden alla ja ympärillä kiuluja ja saaveja, vaatteita, mattoja, pärekoppia kaikenlaisia ja ylimmäisenä ompelukone.
Kuorman vieressä taivalsi pitkä ja hento naisihminen, ja hänen jäljessään hyppeli vähän toisella kymmenellä oleva vaalea tyttö lyhyessä töppöhameessa, joka teki hänet oudoksi ilmiöksi tällä seudulla, missä pikkutytötkin käyttivät nilkkaan saakka ulottuvia hameita. Hänellä oli pieni olkihattu pääntyttyrällä, ja pitkä tukka hulmusi vapaana hartioilla irtaantuneena palmikoista, joista toinen vielä nimeksi oli pysynyt koossa, mutta pyrki luonnolliseen vapauteensa. Tyttönen hyräili polkansäveltä ja juoksi kilpaa varpusten kanssa, jotka hyppelivät maantiellä tai iloisesti sirkuttaen lentelivät edestakaisin. Kuorma pääsi vihdoin kujaa myöten ylös mäelle asti. Sepän emäntä katseli Uuraan kanssa akkunasta ja meni tulijoita vastaan, kun he saapuivat portin kohdalle.
— Päivää!
— Päivää, päivää!
— Terveisiä Helsingistä. Nyt sitä sitten tullaan, — sanoi vaimo.
— Niin kai, — myönsi sepän emäntä. — Ja tämäkös sitten on Anja?
— Onhan se… niiaa nyt nätisti, — kehoitti vaimo.
— Olisikos aikaa käydä sisään? — kysyi emäntä.
Kyytimies oli kuormansa kanssa pysähtynyt tielle ja poltteli piippua.