— Mitä tämä isäntä sanonee, — arveli vaimo katsoen hevosmieheen.
— Mitäs siitä, hyvä on aina hyvä, kun kerran kutsutaan. Ja kaihan se kahvi näille matkalaisille hyvää tekee, — selitteli ukko. — Ja kylmänä siellä on kaikki paikat Tupalassa. Viekö muuri enää savuaankaan ilman laittamista, kun koko talven on kylmillään ollut.
— Henriika tekee sitten hyvin ja käy tänne esituvan puolelle ja Anja ja isäntä myös.
Uuras oli kovin utelias näkemään läheltä näitä tulokkaita, joita oli odotettu jo pari viikkoa, ja vaikka hänen oikeastaan olisi pitänyt mennä pajaan isälle palkeita painamaan, istui hän vain tukevasti tuvan pöydän päässä ja tarkasteli hiukan ylenkatseellisesti pienen tytön kaupunkilaista ulkomuotoa. Hän oli siinä iässä — kolmentoista — jolloin pikkutytöt eivät viehätä naisina, vaan ainoastaan leikkitovereina. Ja sepän Uuraalla oli siinä suhteessa hyvin suuret vaatimukset, mitä reippauteen tuli.
Lapset katselivat toisiaan salavihkaa ääneti, Anja heilutellen jalkojaan leveässä, kahdenistuttavassa kiikkutuolissa keskellä tupaa ja palmikoiden tukkaansa suu mutussa ja katse tähdättynä alas pitkin pienen, nykeröisen nenän vartta. Hän oli harvinaisen vaalea lapsi, melkein valkoinen tukka kuin pehmeää silkkiä ja silmät siniharmaat, kasvojen väri tervettä ahavoittunutta punaa ja hiukan kesineitä täpliä kaulalla ja leuassa. Aurinko oli liian rutosti pidellyt arkaa ja hienoa kaupunginlapsen hipiää pölyisellä maantiellä.
Mitä kauemmin Uuras tyttöä katseli, sitä enemmän teki mieli vetää hänet pois kiikkutuolista tukkaansa letittämästä.
— Tule pihalle! — sanoi hän viimein malttamatta katsella loputonta hommaa.
Tyttö nosti päätään ja katsoi valkoisten silmäripsiensä alta poikaan kuin uneksiva, joka ei luullut olevansa todellisuudessa.
— Minne pihalle? — kysyi hän hitaasti.
— Tuonne aitan eteen, — sanoi Uuras, jolla oli omat syynsä houkuttaa sinne.