Vikkelästi kapusi sitten Uuras portaita ylös aitan rintelille ja nousi seisomaan kapealle johteelle.
— Jos putoot! — huudahti tyttönen säikähtyneenä.
— Mitäs annat, niin loikkaan täältä maahan? Tyttö katsoi hätääntyneenä ympärilleen.
— Älä loikkaa, sinuun sattuu.
— Pyh, vai sattuu, en minä ole mikään likka! — ja samassa hän hyppäsi maahan, ponnahti koukistetuin polvin kuin pallo ensin maasta ylös ja kaatui sitten suinpäin nenälleen nurmeen.
— Sattuiko? — kysyi tyttö järkytettynä, mutta omalla rauhallisella tavallaan, jota vilkas poika ei voinut ymmärtää.
— Loikkaisin paljon korkeammaltakin, vaikka aitan katolta saakka! — kerskui Uuras. Hän huomasi tehneensä valtavan vaikutuksen, sillä tyttösen uinailevaan katseeseen oli tullut eloa ja säteilyä, ja ahavoittuneet posket hehkuivat punaisina, samalla kuin puoliavoin suu näytti lohjenneiden maitohampaiden tyhjät välit ja uudet valkoiset tulokkaat, jotka vielä olivat keskenkasvuisia.
— Mikä sun nimesi on? — kysyi Uuras.
— Anja. Entä sinun?
— Uuras se on! — sanoi poika.