Nytkin se ajatus häntä ahdisti, ja ripeällä tavallaan hän kiirehti askeliaan tehden nopean päätöksen koetella tunteitaan, päästä selville Anjasta ja itsestään. Hän ihmetteli sen päätöksen rauhoittavaa vaikutusta ja oli tyytyväinen.
Luminen tie uuvutti ja hidastutti matkaa, ja hän saapui vasta myöhään illalla Lehviin. Sepän tuvan ovi ei koskaan ollut lukittu, eihän käynyt varkaita, ei outoja ihmisiä, ei edes vieras koirakaan eksynyt heille. Miksi hyvät ihmiset siis oveansa lukossa pitäisivät? Hän meni hiljaa omaan huoneeseensa ja riisuutui vuoteeseen.
Aamulla äiti näki kalossit oven edessä ja katsoi kamariin.
— Siunattu poika, milloin sinä tulit? — huudahti hän ylen onnellisena.
— Yöllä tietysti, ei sovi päivällä. Ulla-emäntä oli nyt viidenkymmenen ikäinen; ei harmaata hiusta tukassa eikä ryppyjä kasvoilla. Otsa kiilsi kirkkaana, ja säännölliset piirteet loistivat tyytyväisyydestä ja terveydestä.
— Te kai voitte kaikki hyvin? — huomautti Uuras.
— Jumalan kiitos, — sanoi äiti. — Entä isä?
— Niinkuin ennenkin.
— Pieni ryyppymatka joskus?
— Vai joskus! — venytti äiti.