— Ei se näytä häiritsevän mamman hyvinvointia, — pilaili Uuras.
— Vai — — kestäisipä sitä surra!
— Entä Anja? — kysyi Uuras samaan äänilajiin.
— Häi, joudat mennä katsomaan.
— Voin senkin tehdä, — myönsi Uuras päättäen mennä jo aamupäivällä.
Isä kuuli heidän juttelevan ja tuli urkkimaan Uuraalta kaikkea, mitä hänen mielestään oli tärkeätä tietää.
— Äläpäs, et sinä ole valmis rakennusmestari, kun ei ole edes omaa taloa, — sanoi ukko leikillään.
— Kyllä kestää, ennenkuin sen saa.
— Onni potkaisee, ja ellei se potkaise, tartu muuten sen kinttuun ja nykäise, — sanoi isä.
Uuras vapautui kaupunkilaisesta painostuksesta ja astui Tupalaan päin. Jokainen käänne, joka luminen kanto ja kivi oli tuttu tällä tiellä, ja nyt hänet valtasi halu saada nähdä Anja, kuulla hänen äänensä, todeta, oliko hän vieläkin kasvanut ja tullut kauniimmaksi.