Piha oli sunnuntaiksi luotu puhtaaksi lumesta ja havuja pantu matalien portaiden eteen.
Henriika seisoi lieden ääressä, ja hämmästyksestä lensivät kalpeat posket punaisiksi, haaleissa silmissä elpyi vanha sini, ja hymyillen hän kävi vierasta vastaan.
— Se oli äkkinäistä, kun oikein putkahdin! — sanoi hän tervehtien, kehoitti istumaan ja pujahti samalla kamariin.
Anja oli kamarin akkunasta jo kaukaa nähnyt Uuraan tulon ja pukeutunut vaaleansiniseen sunnuntaihameeseensa. Siinä oli kulmikas, avoin pääntie, liivi sen ajan vaatimuksen mukaan pitkä ja vartalon mukainen, mutta hame laajapoimuinen. Hän astui kamarista äidin edellä kevyesti, pää hiukan kallellaan aivan kuin runsaan, vaalean tukan painosta, iho hieman kalpeana, mutta siniset silmät kirkkaina, ja raittiiden huulten välistä hohtivat kauniit valkoiset hampaat.
Uuraan täytyi myöntää, että Anja oli soma, niin herttaisen soma tyttönen.
Anja niiasi Uuraalle ujostellen ja antoi kättä.
— Kylläpä olet kasvanut, — sanoi Uuras, ja hänestä tuntui, kuin olisi pitänyt sanoa: — Rakas sisko!
— Minä menen hakemaan maidon, — sanoi Henriika. — Laita sinä kahvi sillä aikaa.
Jäätyään kahden nuoret olivat vaiti, ja huoneessa kuului vain kellon hiljainen naksutus. Se oli heille kummallekin suloinen hetki, aika pysähtyi ja kuunteli tässä huoneessa puhuttuja sanoja, kertoi hilpeistä lauluista ja leikeistä, heidän kahden viattomista kuiskeista ja tulevaisuudentoiveista.
— Sinä et ole enää kirjoittanut minulle kahteen vuoteen, — sanoi Uuras yhä katsellen tuttuja kasvoja, tuntien joka piirteessä ja eleessä entisen Anjan, mutta somistuneena, täyteläisempänä, aivan kuin jonkun taian kautta suloiseksi muuttuneena. Näin talvella hän oli hyvin valkoinen ja silmissä kummallinen kirkkaus vaaleiden ripsien varjostamana. — Mikä sinua huvittaa? jatkoi hän nähdessään Anjan hymyilevän.