— Sinäkin olet kasvanut, — sanoi Anja viimein.
— Olenkohan? — myhähti Uuras venyttäen sääriään ja katsellen niitä sohvalla istuessaan.
— Ja muuttunut aivan toiseksi, — lisäsi Anja.
— Siinä suhteessa sinä sentään taidat voiton viedä. Kuule, sano nyt, mikset ole kirjoittanut minulle niinkuin ennen?
Anja nykäisi hiukan vaaleata päätään ja sanoi:
— Sinä olet minulle monta kirjettä velkaa!
— Ahaa, me olemmekin ruvenneet laskemaan, ja silloin on huomattu parhaaksi kieltää luotto!
— En minä ole enää lapsi! — sanoi Anja.
Nyt heitä oli vain kaksi koko maailmassa, vanha tuttu huone, naksuttava kaappikello, tuli hellassa ja Anja sitä kohentelemassa. He katsoivat toisiinsa ja lähenivät kohdaten keskilattialla.
— Anja!