— Kuinka sinä olet kömpelö! Siinä olisi ollut niin monta otettavaa!
Uuras katsoi kelloaan ja likisti Anjan kättä pöydällä.
— Pian on lähdettävä, kirjoita, en takaa, että usein joudan tänne, voi mennä viikkoja. On niin paljon työtä ja kaikenlaista! — lisäsi hän huoaten.
— Täällä käy aika niin pitkäksi. Varsinkin nyt, kun tiedän — — sanoi Anja.
Hänen oli vaikea jatkaa, mutta hymyillen hän pakotti kyyneleet lähteisiinsä ja nousi Uurasta saattamaan.
Käsi kädessä he astuivat talvisella kapealla polulla puhumatta, kaihtaen rikkomasta heläjävää hiljaisuutta.
— Hyvästi! — sanoi Anja painaessaan huulensa viimeiseen suuteloon, silmissä eron tuskaa ja lemmenjanoa. — Hyvästi, sydämeeni koskee niin kovasti. Tämä on niin tuskallista, ihan kuin veisit elämäni ja iäisen autuuteni!
— Sinähän puhut kuin romaani! — sanoi Uuras piloillaan.
— Minä olen lukenut niitä niin paljon, ehkä senvuoksi niin houria puhunkin! — vastasi Anja.
— Et, lapsi, et sinä puhu houria. Hyvästi! — sanoi Uuras ja puristi tytön vielä kerran rajusti syliinsä.