Hänen punaiset huulensa hohtivat viekoittelevina, ja Uuras painoi niille suutelon, jota ne janosivat.
Uuras jäi puoleenpäivään leikkien Anjan kanssa tikkupeliä ja juoden kahvia, sillä Henriika ei maidon hausta tultuaan enää poistunut kotoa.
Sunnuntain suloinen rauha vaimensi heidän mieliään, ja Anjan kasvojen onnekkaassa loisteessa kuvastui luottamuksen ja rakkauden pohjaton antaumus.
— Tämä on kuin unta, kaunista unta, — sanoi Uuras. — Olen varmaan joskus ennenkin istunut sinun kanssasi näin vastakkain.
— Olet tietysti, kun kotona olit.
— Niin, mutta silloin et sinä vielä ollut sinä!
— Etkä sinä niinkuin nyt.
— Kuinkahan koreaksi sinä vasta tuletkaan?
— Ja kuinka ylpeäksi sinä vielä yllytkään, — sanoi Anja nauraen. —
Sinä olet kuin mikäkin suuri herra!
Uuras synkistyi ja pysyi vaiti käyden hajamieliseksi. Tikkukasa luhistui hänen siihen koskiessaan, ja Anja voihkasi: