— Rakas, rakas, — sopersi Leena, — etkö sinä ole tuntenut, kuinka sinua kaipasin ja ajatuksissani rukoilin tulemaan ja kuinka vaikeata minun oli pysyä tyynenä seurassasi?
Uuras ei vastannut; hän veti rakastettunsa yhä lujemmin syliinsä ollakseen varma, ettei kaikki ollut vain unta. Hän tunsi Leenan herpaantuneena ja tahdottomana painuvan povellensa ja kuuli hänen kuiskauksensa:
— Sinä olet minun ensimmäinen oikea rakkauteni, se mies, jota olen ikävöiden odottanut. On niin suloista olla nainen sinua varten. Tahtoisin olla kaunis, hurmaava, miellyttääkseni sinua, lumotakseni ja omistaakseni sinut täydellisesti.
Hän irroittautui syleilystä, ojensi kätensä päänsä päälle ja hymyili katsellen nuorta miestä. Uuras tavoitti häntä kädellään, mutta Leena väistyi sormi huulilla ja juoksi toiseen huoneeseen. Nuori mies kiirehti nauraen jäljestä ja saavutti Leenan omassa pyhäkössä, jonne ei kenenkään vieraan ollut lupa astua.
Se oli tilava huone, jossa nyt paloi verhon himmentämä lamppu ja akkunaseinällä kiilsi suuri, soikea peili. Leena oli pysähtynyt sen eteen järjestämään tukkaansa, joka oli päässyt valloilleen leviten hänen tiukan ja tumman pukunsa yllä kuin vaalea vaippa. Uuras läheni varpaisillaan kuin peläten loukkaavansa pyhäkön hiljaisuutta ja kosketti hellällä kädellä Leenan aaltoilevia hiuksia.
— Sinä olet kaunis, — sanoi hän matalalla äänellä, joka yhä piti
Leenaa lumoissaan.
Vapisevana ja tahdotonna nuori nainen painautui luottavaisena yhä lähemmäksi Uurasta eläen hetkessä, nyyhkien onnesta ja nauraen suloisesta tuskasta. Hän työnsi luotaan rakastettuaan ponnistellen lumousta vastaan:
"Ei, ei, mene, minä en jaksa sinua muutoin karkoittaa luotani!"
Uuras ei enää ollut oma itsensä. Leenan välitön ja voimakas rakkaus oli herättänyt hänessä miehen, eikä hän enää voinut totella heikkoa käskyä.
Hiljaisen kodin rauha ympäröi heitä soiden kuin hääyön salaperäisyys.