— Teille se ei ole vaikeata, — sanoi Uuras samealla äänellä.
— Te itse, herra Uuras, kuulutte pahimpiin jukuripäihin.
— Pelkään olevani vahaa teidän käsissänne, — ja Uuraan otsalle nousi puna, samalla kuin silmissä himmeni.
Leena kävi yhä hilpeämmäksi ja nauroi heleästi sanoessaan äidillisen hellästi:
— Onko se teille niin suuren suuri asia?
— Sekö urakka? Ei suinkaan! — huudahti Uuras voimatta peittää mielenkuohuaan.
— Ja kuitenkin olette aivan suunniltanne. Minä en ymmärrä.
He katsoivat toisiinsa.
— Fors on suostunut, — sanoi Leena muuttuneella äänellä.
Uuras tarttui hänen käteensä, ja Leenan sormet vapisivat heidän yhä katsoessaan silmästä silmään. Leena veti Uuraan suurta kättä painaen sitä poskelleen ja hyväillen vasemmalla kädellään. Heidän huulensa vapisivat, ja olevaisuus hävisi kuumaan suuteloon, joka äkillisenä yllätyksenä tullen voitti kaiken vierastelun, teeskentelyn ja turhat, tavanmukaiset esteet ja sulki heidät lujaan syleilyyn.