— Anja on minulle rakas kuin oma lapseni. Miksi sinä näin teit? — Sitten hän tulistui ja koveni: — Kyllä se vaan niin on, että saat jättää sen rouvan ja naida Anjan!
Uuras naurahti.
— Äiti ei onneksi sitä asiaa päätä. Ja Anjalla on minuun niin vähän oikeutta, ettei hänen kannata minua muistella. Hän on vielä lapsi, voi unohtaa ja rakastua toiseen.
— Senhän sinä tiedät, ettei niin koskaan käy. Te olette kasvaneet yhdessä, leikkineet, lukeneet ja kirjoitelleet yhdessä. Eihän sinulla ollut sitä ajatusta, jota ei Anja tiennyt, eikä sillä lapsella sitä hengenvetoa, joka ei olisi sinua tarkoittanut. Kaikkihan me olimme siellä kotona teitä molempia varten.
— Minä olen antanut sanani enkä voi mitään peruuttaa enkä tahdokaan.
Anja on lapsi. Rakastan häntä kuin sisarta.
— Olisit sen aikaisemmin hänen tiedokseen saattanut etkä nyt vasta!
— Sanokaa se hänelle kuitenkin, äiti!
Se lausuttiin niin pyydellen ja vakavasti, että äiti heltyi.
— Puheestasi ja äänestäsi kuulen, että sydämesi on Anjan puolella ja järkipahasi ja muut halusi sen rouvan. Mutta tiedätkös, minun sydämeni on tästä niin raskas kuin kivi. Että minun pitikin sinusta tätä kokeman, sydämen valapattoutta! Lapsi-parka, et sinä tiedä, mitä nyt itsellesi teet. Enkä minäkään ymmärtänyt, kun helmassani lepäsit ja minä sinulle kaiken maailman kunniaa ja rikkautta toivottelin, en tiennyt, minkä hinnan siitä saat maksaa.
Uuras ei vastannut, istui äitiään vastapäätä pöydän toisella puolella ja tuijotti eteensä, mutta nousi sitten äkkiä.