— Nyt, äiti, minä menen työmaalle. Juna lähtee kohta, ja minä saatan asemalle.
— Kyllä minä yksinkin osaan, niinkuin tulinkin. Jumala sinua siunatkoon ja varjelkoon!
He kättelivät, äiti kyynelsilmin ja Uuras tuskastuneena.
Kolottava tunne sydämessään Uuras oli hajamielinen kaiken päivää. Anja oli juurtunut hänen sydämeensä syvemmälle kuin hän oli aavistanutkaan. Nyt vasta, kun hän oli sitonut itsensä siihen, mitä niin kiihkeästi itse tahtoi, hänelle selvisi oma salainen kiintymyksensä. Mutta eihän hänen elämänsä saanut olla turhanpäiväisten tunteiden palvomista, ei lähestulkoonkaan. Työ ja sen itsellensä valloittaminen oli vasta elämää ja riemua, jonka tieltä kaikki sai väistyä. Takausten epääminen oli puristanut häntä kuin rautakoura, noussut kuin muuri eteen, sulkenut häneltä pääsyn ja estänyt näkemästä eteensä. Sellainen ei saanut uudistua, ei mistään hinnasta. Uurasta oli poikapahasesta saakka hurmannut työnteko, kun se vastasi hänen voimiaan.
Niinkuin äiti uhraa nuoruutensa ja kauneutensa lastaan hoitaessaan ja unohtaa itsensä täydellisesti, niin oli Uuras empimättä, ilomielin tarttunut auttavaan käteen. Hän tahtoi päästä suunnittelemaan ja rakentamaan uutta kaupunkia. Se väikkyi selvin piirtein, ylväänä ja houkuttelevana hänen mielessään. Sitä hän kypsytti ajatuksissaan lisäten ja täydentäen taideluomaansa piirre piirteeltä, järjestellen, muuttaen ja muokaten. Esikaupungin vanhojen rakennusrähjien alue oli se savi, jota hän muovaili, paineli, mielikuvituksen taltalla silitti ja veisteli.
Hääpäivä läheni, mutta Uuras ei sitä mielessään hautonut. Rakennuskoneet jyskyivät työmaalla, kiviä särjettiin, sepeliä hakattiin, hevoset kuljettivat pitkissä jonoissa rakennusaineita työmaalle kadoten korkean lankkuaidan taakse. Merkillistä oli, kuinka paljon sellaiselle pienelle alalle mahtui.
Eräänä päivänä Uuras näki takaapäin nuoren tytön, jota luuli Anjaksi etäältä ja talvisen päivän hämyssä. Hän kiirehti askeleitaan tavoittaakseen tytön, mutta tämä katosi. Toisena päivänä kävi samoin. Hän oli varmasti tuntevinaan Anjaksi erään tytön, joka seisoi torin laidassa selin häneen, ja lähti kiireesti sinnepäin päästämättä tavoitettavaa silmistään, mutta lähemmäksi tultuaan hän näki edessään aivan oudon tytön, joka ei millään tavalla ollut Anjan näköinen. Sittenkin hänen katseensa seurasivat vieraita tyttöjä toivoen ja samalla peläten huomaavansa heissä Anjan näköisyyttä. Mutta sillä välin, kun hänellä, surunvoittoisen kaihon vallassa, väikkyi Anjan kuva mielessä niin elävänä, että sille täytyi hakea näkyvää vastinetta, tuli hänen ja Leena-rouvan hääpäivä.
XVI.
Rouva Heermanin puheille pyrki hääpäivän aamuna nuori maalaistyttö, puettuna puoliherraskaisesti. Hän tuli kadunpuoleisesta pääovesta ja oli niin vakavan ja surullisen näköinen, että sisäkkö heti pyysi häntä odottamaan ja ilmoitti emännälleen.
— Millä voin teitä auttaa? — kysyi Leena nähdessään tytön, jonka syvästi murheellinen katse viilsi hänen herkkää sydäntään.