Tänään hän oli niin altis kaikille vaikutuksille, arasteleva ja samalla valmis hellimään.
— Te ette tunne minua, — sanoi vieras ojentaen kätensä Leenalle. — Minä olen Lehvistä, Uuraan kotoa, ja tulin — — tulin onnittelemaan teitä.
Hänen sanansa olivat kuin ulkoa opitut ja lausuttiin vaivoin, mutta katseessa ilmenevä sieluntuska vangitsi Leenan.
— Oletteko Anja? — huudahti Leena.
— Olen, rouva! — Hänen silmiinsä nousivat suuret kyyneleet ja putoilivat eheinä kuin helmet rauhattomille sormille, jotka nyppivät pienen puuhkan karvaa.
— Miksi te itkette, lapsi kulta? — sanoi Leena hellästi. — Onko kotona jotakin tapahtunut?
— Ei, ei suinkaan!
— Mutta te olette niin surullinen!
— Olen niin — niin onnellinen, kun te pidätte Uuraasta. Minäkin pidän hänestä. Te olette niin kaunis, ja nyt minä ymmärrän, ettei Uuras sentään olisi voinut — —
— Rakas lapsi, puhu aivan vapaasti minulle, niinkuin sisarellesi.
Jos sinulla on suruja, niin ehkä voin auttaa.