Nuorukaisen huulet vapisivat, ja kalpeana hän hoippui minua kohti.
Sydäntäni ahdisti, mutta luontoni koveni, niin että sain sanotuksi:
— Sinä olet taaskin hätiköinyt. Ei saa olla niin itsepäinen.
— Ehkä Apu voisi kuulua reservimiehistöön, ehdotti Taju, joka näöltään rauhallisena oli kuunnellut veljensä ilmoitusta. — Onhan moni muukin meikäläisistä luvannut mennä miliisiin.
— Se kyllä kävisi päinsä, myönsi Heikki hiukan lauhtuneena, ja minä näin, että hän alkoi sääliä pojan tuskaa. — No niin, mene sitten heti järjestämään asiasi.
Apu totteli koneellisesti ja palasi myöhään illalla katkerasti hymyillen.
— Ei voi auttaa, minut on pantu vakinaiseksi, ja tänä iltana olen jo marssinut passissa neljän tunnin erän. Toverinani on sörnääsiläinen muurari. Hän tuntuu olevan kunnon mies ja sosialisti.
Nuorukaisen ääni ja ryhti oli mielestäni muuttunut, hilpeä ja lapsekas ilme poissa.
Luulin ensin erehtyneeni ja katsoin häneen vähän väliä, odotellen entisen Apuni silmäystä.
— Oletko saanut kärsiä kylmää, lapsi? Sinä läksit niin ohuissa vaatteissa, kun en minä tiennyt…