Nuorukaisilla oli opistossa jotakin erikoista tekeillä; sen ymmärsin heidän salaperäisestä vaikenemisestaan. Tajusta en kylläkään selville päässyt, mutta olihan Apu aina tapaisensa. Eräänä päivänä ihan tuli voitonriemuisena kotiin ja sanoi:
— Minä olen ilmoittautunut miliisiin! Isä ja minä hätkähdimme.
— Kuinka se on voinut pälkähtää päähäsi! Ethän ole kotona neuvotellut ollenkaan. Semmoinen palvelus tulee viemään kahdeksan tuntia vuorokaudessa, eikä sitä voine mitenkään suorittaa opistotyön yhteydessä, sanoi Heikki hyvin vakavana. — Sinä saat mennä peruuttamaan päätöksesi.
— Sitä minä en voi. Lupaukseni on annettu kaikkien toverieni läsnäollessa.
— Kyllä se on peruutettava, päätti Heikki yhä jyrkemmin.
Nuorukaisen kasvoille nousi synkkä tuskan ilme, ja silmät tummenivat tuijottaen epätoivoisina isään.
— Se on mahdotonta, sanoi hän hiljaa ja varmasti.
— Siinä tapauksessa ovat meidän välimme myöskin mahdottomat. Jos sinä tahdot menetellä näin jyrkästi, niin aiot kai myös kaikessa vastata itsestäsi ja erota kotoasi!
— Jos isä vaatii, niin voin kyllä peruuttaa, mutta silloin on tulevaisuuteni opistossa piloilla.
— Sitä sinun olisi pitänyt ajatella ennenkuin menit ilmoittautumaan, vastasi isä.