Mikään hirmusanoma ei kuitenkaan pystynyt tukehduttamaan Avun elämäniloa enempää kuin Tajunkaan. Kaiken uhalla he vaelsivat yhdessä vapaahetkinään illanvietoissa ikäistensä kanssa, ja viaton ilonpito oli leimuavaa vapaudenkiihkoa, joka tähtäsi pontevasti sinkautetun nuolensa elämänauringon, itse olemassaolon sydämeen. Kuolema ja elämän voitto saattoi olla heitä yhtä lähellä, mutta tällä hetkellä he elivät, ja heillä oli hallussaan kaikki käyttämätön voimansa valmiina milloin tahansa ryhtymään ratkaisevaan otteluun.
Päivä päivältä kävi jännitys yhä kireämmäksi, piti varustautua hyökkäystä vastaanottamaan, puolustaa mielipiteitään ja suunnitelmiaan, varoa salassa hiipivää henkistä tartuntaa. Joka hetki oli pidettävä päämäärää silmällä, lepäämättä annettava kaikki voima sen saavuttamiseksi. Voitto oli yhtä välttämätön kuin hengitettävä ilma.
Näin he yhä innostivat itseään ja toisiaan siihenkin, mikä ensin tuntui kammottavalta — aseelliseen vastarintaan.
— Siihen on pakko! vakuuttivat he itselleen ja toimivat sen mukaan, saaden yhä uutta yllykettä jokapäiväisistä väkivaltaisuuden viesteistä.
Apu oli kuohuksissa. Hänen tulinen verensä oli syttynyt ja voimantunto yhä lisääntynyt. — Eteenpäin, nopeasti eteenpäin! jyskytti hänen rinnassaan.
Hänen mielikuvituksensa ja tahtonsa paisui jättimäiseksi aalloksi, riehahti huipulla pärskeeksi, painui taas uomaansa, mutta joutui jälleen kurimukseen ja ponnahti entistä korkeammalle, kunnes sai selvän suunnan ja muodon ja antoi voimanlisän käytännön palveluksessa. Hän oli hartaasti mukana toverusten suunnitellessa toimintaa, kiihkoili ja innosti, kiisteli ja myönteli.
Elämä kiiti edelleen ajan täyttymystä kohti.
III
Aika etsii omaansa, sukeltaa kansan syvimpiin kerroksiin, nostaa sieltä pinnalle vuosisatain pohjasakan, sekoittaa siihen vapauden puhdasta viiniä ja juopuu. Humaltuneena se temmeltää, ääni käheäksi huudettuna, tempoo miekkaa, huitoo sokeasti ympärilleen, polkee kömpelöillä, hervottomilla jaloillaan murskaksi kaikki, mitä eteen sattuu. Ja näin se löytää itsensä viattomasti kärsivien kauhussa ja surussa, heidän hedelmällisen sielunsa uutta luovassa voimassa, heidän pyrkimyksessään kaaosta poistamaan.
Olimme vasta kumouksen alkuvaiheissa ja kuitenkin tuntui siltä kuin se jo olisi saavuttanut huippunsa. Päivät kuluivat hitaasti, ja muistojemme helminauhaan pujotettiin yhä uusia surusanomia.