— Mikä nyt on? kysyi hän levottomana. Kasvojeni ilme lienee koskenut häneen.
Hänen läsnäolonsa auttoi minua hillitsemään mielenkuohuni ja yritin taas olla kuin tavallisesti. Olihan pojilla kylliksi taakkaa itsellään. En tahtonut lisätä sitä nimettömällä tuskallani.
— Kunpa voisi matkustaa, nähdä vieraita maita ja ihmisiä! Voitko sinä ymmärtää sellaista halua? Se voi paisua minussa toisinaan kiduttavaksi kaipuuksi, puhuin hänelle yhä vielä kiihtyneenä, ja tunsin tosiaan, mitä sanoin.
— Niin, nythän äidin pitää sitä tahtoa, kun ei kukaan minnekään pääse, sanoi hän hymähtäen, hiukan moittivalla äänellä. — Mennään vain, minä tulen mukaan, lisäsi hän samalla, nyt jo täydesti nauraen.
— Minne?
— No, minne tahansa. Kilometri pohjoiseen, toinen etelään, itään tai länteen. Enempää ei äiti jaksakaan.
— Lähdetään. Tämä sisällä oleminen masentaa ihmisen maan tasalle. Onpa somaa saada tuntea kykenevänsä liikkumaan. Epätietoisuus ja toimettomuus nostattaa painajaisia. Parempi olisi nähdä, kuulla, olla kokemassa, ehkä pahintakin, valitin yhä innoissani.
— Mikä mammaa nyt sitten ajaa katsomaan kasvoista kasvoihin sitä, mikä on salaista ja hirmuista?
— Sama kuin sinuakin.
— Soisin tosiaan tapaavani hyvin pian Topon — elävänä. Hänen katoamisensa hermostuttaa minua enemmän kuin oikeastaan sietäisin, sanoi Taju.