Arkiasussa, kiirehtimättä, astuimme halki kaupungin Söörnäisiin päin, yhä kauemmas viertotietä pitkin. Emme herättäneet kenenkään huomiota.
Ilma oli seestynyt, ja harvastaan nähty seutu, vaihteleva ympäristö virkisti mieltäni. Oudot ihmiset, joiden kasvoja en muistanut koskaan nähneeni, herättivät mielenkiintoni. Tein huomioita, joista juttelin Tajulle.
Hän näytti olevan hajamielinen, katseli vain eri tahoille.
— Joko sinä väsyt, mamma? kysyi hän äkkiä, kun lakkasin juttelemasta.
— Enhän toki, tämä on virkistävää. Katsohan tuota lautakojua tuolla kallion laidassa. Sehän on somaa.
— Hiljaa! kuiskasi Taju tarttuen käteeni, jolla näytin suuntaa.
— Mitä nyt?
— Ei mitään, vastasi Taju katsellen salavihkaa sivuille.
Ihmisiä kulki samalla puolella kuin mekin. Kappaleen matkaa astuttuamme jäimme kahden kesken. Silloin Taju poikkesi tieltä parin pienen kallion välitse. Siellä oli aivan yksinäistä. Kuu paistoi kumman kirkkaasti, ja ensi lumi hohti ympärillämme, suoden lempeää valoaan hämärässä.
— Tulimme tänne katsomaan, onko Toppo joutunut heidän käsiinsä, selitti Taju hiukan huohottaen sisäisestä jännityksestä.