Toppo oli heidän luokkansa ultimus, hyvä ja naiivi poika, joka aikoi papiksi.
— Tuota lautakojuako sinä haet? kysyin hiljaa.
— Poiketaan vasta kallion takana polulta. Siellä emme näy minnekään.
Pääsemme sitten takaapäin perille.
Laskeuduimme polulta kallioista rinnettä myöten kojulle. Sen lautaliitokset olivat harvat, ja suurimmista raoista näimme selvästi kaksi miestä täysissä vaatteissa lattialla kuin hiljaa nukkuneina sikeään uneen. Vaatteistaan ja käsien muodosta päättäen he olivat ruumiillisen työn miehiä, nuoria ja kauniita.
— Näetkös, kuinka kasvot ovat pysyneet kauniina? sanoin Tajulle.
— Nuoria miehiä, kuiskasi Taju epävarmalla äänellä.
— Niin, nuoruus hymyilee kuolemassakin.
— Toppo ei ole täällä, totesi Taju helpotuksesta huokaisten.
— Nämä ovat nähtävästi työväen omia, sanoin.
— Pystyy ne luodit heihinkin, vastasi Taju katkerasti.