— Uskotko sinä, että maailmansota on syttynyt kehityksen pakottamana?
— En, minä en usko mitään, kun en siitä mitään tiedä, vastasi hän.
— Sinähän sanoit, ettei ihminen ole kone ja että järjestelmä on vain koneita varten. Meidän pitäisi siis kehittyä pois järjestelmästä, koneellisuudesta.
— Hm, pelkään, että ihmisparat rakentavat yhä uusia järjestelmiä voidaksensa rikkoa ne ja raivostua ja sotia ja sopia ja viisastella kuin mamma nyt.
— Siis aina vain tavoittelua loppumattomiin.
— Tietysti, emmehän muuten olisi järkiolentoja.
— Entä tunneolentoina?
— Tunne alistuu.
— Ei aina. Ihminen tahtoo persoonallisesti itselleen lohtua ja turvaa. Ajattele, että jompikumpi teistä kaatuisi. Kuinka minun silloin kävisi? Ja kuinka minä nytkään voin kestää, kun vaara ja uhka on edessä?
Taju pysyi vaiti. Näin hänestä, että se salaperäinen jokin, mikä niin usein teki itsensä tiettäväksi keskellämme, oli nytkin olemassa.