— Uhria! huudahdin tajuamatta.
— Järjestelmän uhria.
— Nyt ymmärrän, oman järjestelmän, opin tai suunnan uhria.
— Samahan se on, minkä nimilapun äiti siihen pistää. Se ei muuta asiaa. Ihminen, voima, on itse syy ja seuraus.
— Mikä sinusta sitten on se voima?
— Suuri tuntematon — nimetön — ääretön, samahan se on, kuinka sen määrittelemme. Emmehän kuitenkaan tajua.
Oli jo ehtinyt tulla myöhäinen ilta. Me kiipesimme jälleen kalliolle ja palasimme kaupunkiin. Järkyttävä näky oli uuvuttanut minua ja mieleni kaipasi turvalliseen rauhaan.
Kotiin tultuani kääriydyin peitteeseeni, mutta odottamatta palasi levottomuus uudestaan. Se tuli ajatuksen ilmestyksenä kuin kertona siitä, mitä olimme puhuneet, hämäränä ja ääriviivoja vailla: — Ihminen ei taivu koneellisuuteen. Ihmisen täytyy se särkeä aina — aina!
Olihan Taju niin sanonut, ja nyt minä sen käsitin.
Aamulla kysyin häneltä kuin jatkoksi edellisen illan mietiskelyyn: