— En minä ole enää lapsi, äiti, vaikka sinä aina olet taipuvainen sitä uskomaan, sanoi hän muuttuen vakavaksi.
— Sinä siis tahdot uskoa hyvään ja olet tietoinen elämän todellisuudesta.
— Minä en ainoastaan tahdo uskoa, minä uskon hyvään!
Hänen varmuutensa rauhoitti minua.
— Minä tahdoin vain painostaa sitä, että uskosi vaatii pohjaa.
— Minä otan tuekseni kaikki, mitä olen lukenut ja oppinut, miettinyt ja keksinyt, urheillut ja hurjaillut ja sinua kiusoitellut, mamma!
— Niin, nyt sinun ristiriidaltasi taittuu kärki, mutta pian sinä seisot vastatusten oman itsesi kanssa, ja silloin on taas edessä: joko — taikka.
— Olisiko sitten parempi aina hautoa ja hautoa? Kun kerran uskoo päässeensä pohjaan saakka, on saanut vakaumuksen … mutta hitto soikoon, voihan pettymyskin tulla, kuka sitä siihen jää tuijottamaan! intoili hän jälleen vapautuneena vakavuudestaan.
— Minä olen oikein tyytyväinen, kun et jää tuijottamaan. Ajattelin vain, että sinä olet miettinyt näitä asioita, sillä ratkaisu voi pian tulla. Sota on edessämme, takanamme, kotona ja maailmalla.
— Olen ajatellut enemmän kuin luuletkaan ja tehnyt aloitteita. Minä olen mukana oman ryhmäni valmistuksissa.