Täti lauloi jouluvirret kauniilla, pehmeällä äänellään, ja kuusen pikku kynttilät sädehtivät, mutta kyyneleet nousivat silmiini, enkä oikein ollut selvillä, surinko vai iloitsinko. Toinen silmä nauroi, toinen itki. Ilta kului, kello löi yhdeksän — kymmenen — yksitoista. Hetket kävivät pitkiksi, ja jokainen risahdus portaissa houkutteli minut ovelle. Mutta toiset tekeytyivät levollisiksi.
Vietimme yhdessä aamupuoleen yötä joulua, sillä turhaa oli uneen turvautua. Tajua ei kuulunut.
Joulupäivämme venyi loppumattomiin. Taju ei tullut vieläkään. Eräs hänen toverinsa kävi jo kuulemassa, ja häneltä saimme tietää Tajun lähteneen toimittamaan jotakin ylen välttämätöntä asiaa toverikunnan luottamusmiehenä.
— Mutta missä he voisivat viipyä?
— Joutuneet ehkä kiikkiin, sanoi Heikki.
— Hm!
Toveri poistui lohdutettuaan meitä, mutta palasi parin tunnin kuluttua, meni ja tuli illalla uudestaan. Puhelimellakaan ei voinut tiedustella. Parasta oli olla varuillaan.
Taju ei saapunut ennenkuin toisena joulupäivänä. Vasta vaipuessani hänen syliinsä käsitin jännitykseni. Polvet pettivät hetkeksi.
— Missä te viivyitte?
— Istuimme lumessa radalla. Juna seisoi kuin naulaan! selitti hän suuret silmät levällään.